Siirry pääsisältöön

Tekstit

Häpeä-viikon palautelaatikosta

Pitkään aikaan en ole ottanut päiväkirjaani esille, en ole aikoihin istunut ja kirjoittanut. Minulla ei ole ollut mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Olen katsonut tyhjiä sivuja ja ajatellut, miten tyhjä mieleni onkaan. Mutta tämä viikko on saanut pääni täyteen ajatuksia, tunteita ja mietteitä, jotka rapisevat sormieni kautta sanoiksi päiväkirjani sivuille. Tänään oli teatterilla viimeinen harjoituspäivä. Viikko takana tunteita, tekemistä, ajatuksia ja työtä. Häpeä, mikä se on mitä siitä tulee? Miten ja mihin minä asetun Häpeä-produktioon? Olen osa Häpeää, olen osa ryhmää, olen osana, tekijänä. Siis minä joka en ole ollut osana mitään. En muista milloin olen saanut kokea tunteen kuuluvani johonkin. Tunteen, että olen tärkeä, tuntea että minua tarvitaan. Tällä viikolla olen saanut olla osana ryhmää, joka on viikon aikana tullut kuin omaksi perheeksi. Olen osa ryhmää ja minua tarvitaan, olen tärkeä. Tänään, siis viimeisenä päivänä, aamuharjoituksia, kohtauks

31.10.

Tällä viikolla sulattamolaiset pitivät taukoa kesälomastaan ja tulivat kaupungin kivikeskustaan harjoittelemaan teatteritaiteen tekemistä. Ulkona oli hiostava sää, mutta sisällä Q-teatterin tiloissa sopivan viileää. Q-teatteri oli lomalla, kun sulattamolaiset valtasivat rakennuksen. Ohjaajat Eveliina, Helena ja Duha ohjasivat kahta erillistä ryhmää. Toisella puolella tehtiin draamaa ja toisella puolella kirjoitettiin sitä. Draamaryhmäläiset improvisoivat ja harjoittelivat kirjoitettuja kohtauksia. Näytelmän rakenne alkoi hahmottua ja näytelmän nimeä pohdittiin. Kirjoittajaryhmä suunnitteli kohtauksia ja kehitti henkilöhahmoja. Erityisesti näytettiin pitävän kohtauksista, joissa oli paljon väkeä lavalla. Näkökulmia haettiin eläytymällä roolihenkilön maailmaan. Produktio alkaa muovautua. Muusikko-näyttelijä Antti Jaakola kävi konsultoimassa musiikin suhteen ja ryhmä teki yhden kohtauksen hänen ja Helenan johdolla. Näyttelijät ja kirjoittajat ovat innostuneita ja motivoituneita. Esi

Terveisin

Sulattamolla on kesäloma. Muissa asioissa lähdin maalta kaupunkiin. Bussissa alkoi yököttää, takin helma ui pöntössä siinä Kampin vessassa joka tuoksuu kroonisesti sitruunalta. Tyhmänä haahuilin pitkin katuja. Kesäkuun 17. ja N-junan ikkunaan lensi jumalauta lumihiutaleita. Ilman Sulattamoa Helsinki ei vaan toimi.

Kesä

Muistan sen lapsuuden kesän, kun naapuriin tuli kesävieraita. Sillä perheellä oli minun ikäiseni tytär. Hän otti minut mukaan leikkeihinsä. Pitkän kesän kirmasimme pitkin metsiä, rakensimme majaa, hyppäsimme takapihalla korkeutta. Satoi tai paistoi, heräsin innostuneena jokaiseen aamuun. Kun syksy tuli ja hän lähti, olin yksinäisempi kuin koskaan. Mietin kuinka Sulattamosta ja sulattamolaisista on tullut iso ja tärkeä osa elämääni. Kuinka taiteen ja teatterin tekeminen on tuonut elämään uudenlaisia ulottuvuuksia. Olen ensimmäistä kertaa tekemässä jotain tärkeää. Jaan itsestäni kappaleen maailmalle taiteen avulla. Tulen näkyväksi, olen osana isompaa kokonaisuutta. Olen saannut tämän kevään ja talven olla mukana jossakin mitä ei ole aikaisemmin ollut, tällaisesta en ole koskaan päässyt osalliseksi. Tunne on hieno: en ole kuntoutuja tai mielisairas tai muuten vain lokeroitu. Olen tekijänä osana kokonaisuutta, olen päättäjänä, vaikuttajana. Odotan sitä

Reippaina käymme stigmaa vastaan

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd) perusteli Auroran psykiatrisen päivystyksen siirtämistä somaattisen päivystyksen yhteyteen sillä, että ratkaisu vähentää mielenterveyspotilaiden leimautumista (HS 2.6.). Kaikkihan leimautumista vastustavat. Se on jokeri, joka voidaan tarpeen tullen nostaa esille, kun halutaan perustella ikäviä ratkaisuja ja esiintyä ihmisystävinä. Konsti, joka ei maksa euroakaan. Ja silti se leima on Aurora-päätöksen ytimessä: jos haluttaisiin välttää psykiatristen potilaiden leimaamista, heitä ja heidän omaisiaan kuultaisiin heidän omassa asiassaan. Ei jälkeenpäin adresseissa ja yleisönosastoilla vaan päätöstä valmisteltaessa. Mikä isku leimautumista vastaan se olisikaan. Kun ihmiselle annetaan ääni, hänen vierautensa karisee. Jokainen on oman elämänsä asiantuntija, myös mielenterveyskuntoutuja. Kaiken takana ovat arvot. Jokaisen omat. Olenko vilpittömästi sitä mieltä, että t

Muuan käyttäjäkokemus

Kun lähdin mukaan Peiliin. Lähdin sinne muiden suositusten takia. Klubitalon ohjaajat sanoivat, että se varmasti sopisi minulle. En silti ollut täysin varma.   Kun menin ensimmäiseen tapaamiseen, innostuin toki ajatuksesta, mutta en todellakaan uskonut sen tuovan minulle sen suurempaa. Heti virallisten harjoitusten alusta huomasin, että ei tästä isoa roolia tipu, mutta jotakin silti. Jouduin monesti miettimään, miksi ihmeessä olen edes mukana... Aikaa kuluu... Rahaa matkoihin... Paljon huonoja hetkiä... Huutamista... Pettymyksiä... Silti joku antoi virtaa ja uskoa...   Se jokin oli se ryhmä, sekä tavoite. En juuri koskaan katso kuuluvani mihinkään ryhmään, koen aina olevani ulkopuolinen. Kuitenkin se ryhmä tuntui tärkeältä, sekä näytin sopivan siihen.En todellakaan katsonut olevani mitenkään loistava itse ryhmässä, mutta kun näki samoja ihania ihmisiä lähes päivittäin, alkoi ”kasvamaan” siihen ryhmään. Minulla on tolkuttomasti kavereita ja ystäviä, mutta suurin osa niistä satojen

Q:lla

Kun kääntyy maanantaiaamuna Runeberginkadulta Tunturikadulle, Sulattamon teatteriväen tunnistaa jo kaukaa: isokokoinen nuorimies pipo silmillä, 20-luvun pikkuruinen dramaattinen diiva, Prinssi Kultakutri, jolta puuttuu vain kruunu. Sakean tupakansavun ja kahvimukeista nousevan höyryn läpi näkyy hymyileviä kasvoja, kaikki tervehtivät samaan aikaan, sormet harovat toisiaan tervehdykseksi. Kahvi on tärkeää. Siitä aloitetaan, siihen palataan tauolla. Termoskannu on kiivaassa käytössä, joku konttaa tiskin takana etsimässä lusikoita. Ryhmän älykkö on saanut pahvimukinsa, asettunut rentoon asentoon sohvan nurkkaan ja kommentoi nyt sieltä maailman menoa kielitieteestä päivänpolitiikkaan, piirtää laajoja kaaria, poraa aukkoja todellisuudesta toiseen. Joku näyttää huonolta, kokoaa itseään syrjässä takki auki silmät suljettuina. Puolikuun sali on hämärä ja karu, tuolit on koottu sekalaisiin pinoihin seinien viereen. Jaana aloittaa lämmittelyn: tunnustellaan, mitä om