Siirry pääsisältöön

Tekstit

Uudet kujeet

Malmin nuorisotalon tunnelmalliseen lämpöön kokoontui tänään kirjava joukko. Sulattamon taiteentekijät käynnistivät kevään workshopit. Samalla kun näyttämöihmiset tekivät harjoitteitaan salissa, kirjoittajat pohtivat sivuhuoneessa, tulisiko lasten satunäytelmän sankariksi prinssi vai prinsessa vai onko sillä edes väliä. Hauskaa oli se, että mukana oli monia kokonaan uusia kasvoja. Tervetuloa Sulattamoon, Niklas, Sonya, Teemu, Elli, Emma ja muut.  

Sirpaleita kengissä

Viime viikko harjoiteltiin tehokkaasti kolme päivää, ja Sirpaleista alkaa muodostua kuvio. Elämme jännittäviä aikoja.   Tiistaina oli musaharkat Teatterimuseolla Antin kanssa, keskiviikkona kokoontui koko ryhmä samaan paikkaan harjoittelemaan kirjoittajien kirjoittamia tarinoita yhteen nivoen. Paikalla olivat silloin myös kirjoittajat 😊  Perjantaina olimme samalla kokoonpanolla Suvilahden Oranssilla.   Parasta viikossa oli onnistumisen ilo. Kun jokin asia loksahtaa kohdilleen tai kun onnistuu jossain tavoitteessaan (mm. laulun oppiminen), niin se hyvän olon tunne on kyllä tavoittelemisen arvoinen. Näitä on tällä viikolla saanut kokea useampia. Ihanaa on myös aito välittäminen ryhmän sisällä. Ja leikinlasku. Huumorilla pelataankin paljon ja nauretaan. Jos sanonta "nauru pidentää ikää" pitää paikkansa, niin Sulattamon väki ylipäätään elää pitkään, ja ainakin oma elinikäarvio sai tällä viikolla taas kunnon lisän. 😂

Kuka hirtti ponin?

Ihmettelen torstaiaamun sarastaessa: kuka hirtti ponin? Teatterimuseolta Sirpaleiden harjoituksista postattiin kuva täplikkäästä pahviponista, joka roikkuu katosta. Minäkin olen kuin löysässä hirressä roikkuva poni. Kuka minut hirtti, sitä en tiedä. Teinkö sen itse? Sulattamo on minulle tärkein taiteellinen työmaa jossa olen. Kaksinaisuuden tunne on kummallinen. Halu tehdä ja toimia on valtava, mutta aina jossain tulee jarruja vastaan. Kun roikkuu löyhässä hirressä, välillä naru kiristyy ja välillä sitä joku löysää. Narua kiristää talous, ainainen rahan puute, ajan puute ja resurssien pienuus. Joskus tuntee juoksevansa päin seinää naru kaulassa, ja kun osuu seinään, lennähtää takaisin ja naru sentään hieman löystyy. Kädet kyynärpäitä myöden työssä, jalat savessa ja pää tyhjänä. Miten saada taloudelliset tukijat puolelle, miten päästä jonkun rahoituksen piiriin, miten muuttaa kannustus euroiksi niin, ettei naru olisi aina niin kireälllä? Voiko joku ratkaista tämän? Ei kukaan  -  m

Porukat

Sulattamon ydinryhmä kokoontui tänään Malmitalolla ja onnistuneesti olin täyttänyt kalenteriani sen verran tiiviiksi siltä aamulta, että onnistuin myöhästymään heti kärkeen 20min. Damned!!!   Muutoinkin liian lyhyet yöunet jotka nekin pätkissä nukuttu, vaikuttivat aivotyöskentelyyni merkittävästi. Luulenkin että kokousta edeltävä virastokäynti väsytti nuppini h-moilastilaan, koska tältä minusta tuntui pitkin kokouksen kulkua.   Siihen minä joka tapauksessa pöytään istua pöksähdin ja yritin päästä jyvälle jo puhutuista asioista. Kaiken kaikkiaan lopputulos oli tyydyttävä. Asiat saatiin alulle, hyvältä näyttää lähitulevaisuuden suunnitelmat ja ainakin omalta osaltani tulen tekemään parhaani niiden onnistumisen eteen. Joskus minulle vain on hyvä vääntää asiat rautalangasta ensin...   Ja jälleen sain tuta Sulattamon voiman siinä, että vaikka olin hieman heikommassa hapessa ja vielä myöhässä, mistä kannoin syyllisyyttä ja häpeää, niin minun annettiin olla osana porukkaa ja tu

I walk my path

Taiteen Sulattamo… ? ? ? Kuulin ensimmäistä kertaa tästä ystävältäni keväällä 2014. Ystäväni on Sulattamon toiminnassa mukana ja suunnitelmissa oli järjestää Taiteen Sulattamon festivaalit, johon sitten osallistuimmekin toukokuussa improvisaatio ryhmä Alatipulassa kanssa, johon olen kuulunut muutaman vuoden. Olen siis aiemmin näytellyt ja opiskellut teatterialaa näyttelijäntyö painotteisesti joitakin vuosia ja aina unelmoinut mahdollisuudesta näytellä työkseni. Elämän tilanteet eivät vain ole aiemmin olleet sellaiset, että tämän unelman toteutuminen olisi ollut mahdollista. Viimeiset puolitoista vuotta olen suunnannut elämääni esittävän taiteen pariin, jotta voisin elää unelmani vielä todeksi. Koen taiteeni tekemisen yhdeksi kulmakiveksi yhteiskunnallisen teatterin, koska uskon vahvasti teatterin mahdollisuuksiin vaikuttaa yksilöihin ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Seuraavan kerran Taiteen Sulattamo tuli polulleni kesällä. Taas tämä samainen ystäväni Al

Ohi on

Pohja edellä -produktion karonkka on ohitse. Näyttelijät jättivät hahmonsa Q-teatterille. Ohjaajan luopuminen produktiosta alkoi jo ensi-illan jälkeen, näyttelijöiden matka ulos rooleista alkoi vasta 31.11., kun viimeiset aplodit täydestä katsomosta raikuivat teatterissa. Tunnelmia oli monenlaisia: tyhjyys, luopuminen, ajatukset tulevasta. Mitä nyt kun kaikki on ohitse? Maikkeli pukee roolivaatteitaan pukuhuoneessa, toteaa ohjaajalle, että vituttaa rankasti, vaikealta tuntuu viimeinen esitys. Maikkeli ei halua pukea nahkatakkia päälleen, koska kokee, että joutuu luopumaan ja jättämään jäähyväiset hahmolle. Ohjaaja taputtaa olalle näkee kyyneleet näyttelijän silmissä. Lahtonen sen sijaan toteaa, että tulipa tehtyä yksi rooli ja sainpa näyttää mitä osaan. Kristan pelaa esityksessä henkihieverissä. Silmät terävinä kontaktissa yleisöön. Valomies panikoi, että valot alkavat vilkkua kesken esityksen. Ohjaaja rauhoittelee ja toteaa, että jos tekniikka ei pelaa niin

Ensi-illassa

Pohja edellä –ensi-illan nähnyt näyttelijä Sara Paavolainen tiivisti illan tunnelmat suunnilleen näin: ”Tietysti repliikkien vaativuudesta näkee, kuka lavalla olijoista oli ammattinäyttelijä, mutta läsnäolon laadussa yksikään esiintyjistä ei jäänyt toisesta jälkeen.” Käsikirjoittaja oli tietysti esityksen nähdessään ihan fiiliksissä. Mietti, että kuinka tuo voi tulla noin komeasti ja kas vain tähän kohtaukseen on löytynyt uutta hauskuutta. Jokin kohtaus liikutti, koska sen tunnelmat ja oivallukset olivat ihan niitä alkuperäisiä, joita puolitoista vuotta sitten hahmoja ensi kertaa suunnitellessa oli ajatellut. Toisaalla taas ohjaajat ovat tehneet kunnon irtioton, ja silloin kirjoittajasta tuntui, että ihmeellistä voiko sen noinkin nähdä. Jokainen yleisön reaktio, naurahdus ja liikahdus on merkki jostain. Perille menneestä viestistä, osumasta. Tuntuiko kirjoittajasta vain vai oliko niitä osumia melko tiuhassa? Kun jokainen esiintyjä oli tuttu, häntä tietysti mielessään kann