Taiteen Sulattamo ry

Hiljaisuus.... on ollut pitkän pitkä hiljaisuus...... tänään hiljaisuus muuttui ääniksi. Joku palasi takaisin joka on ollut jo kuukausia hiljaisuudessa. Hämilläni istuin pitkästä aikaa Q-teatterilla. Tuoksu oli ennallaan, kostea vanha talo, viemäreiden haju  joku hämäryys joka varjoina liikkuu teatterin seinillä. Pysähdyn miettimään, että täällä olimme vasta vuosi sitten ensi-illassa. Pohja-edellä niin se oli silloin. Nyt tunne on kuin kaulasta vedettäisiin, kuin olisi uudelleen esille tulemisen tuska ja ponnistus. Ihmisiä alkaa saapumaan paikalle, tavarat on minulla hukassa. Olen reippaan oloinen vaikka jännittää paljon enemmän kuin vähemmän. Huomasi, että kaikki on ennallaan näki ihmisten tekemisen paljon. Joka tarttui myös minuunkin. En halua jäädä lillumaan arkiseen hyytelöön, vaan haluan palata Sulattamon imuun joka estää minua ja monia muita jämähtämään hyytelöön. Tänään ihmiset valoivat minuun uskoa, innostusta, iloa tekemisen riemua, tarmoa ja kaikkea sitä mikä on ollut k

Olipa kerran kaukana täältä, vihreiden vuorten takana kuningaskunta, josta ei onnea puuttunut. Vienti veti, bruttokansantuote kasvoi vuodesta toiseen ja hallituspuolueet kiittelivät kilvan toisiaan yhteistyöstä sote-uudistuksen läpiviennissä. Mikään ei varjostanut valtakunnan menestystä, semminkin kun kaikki alamaiset kilvan fanittivat sen pikkuista kruununprinssiä Muskottia, josta kaikilla oli pelkkää hyvää sanottavaa. Prinssi oli kaunis, lahjakas ja sopivasti vilkas. Hän tulisi epäilemättä johtamaan maan entistä kirkkaampaan tulevaisuuteen. Eräänä päivänä pikku prinssi eksyi linnanpihalla leikkiessään liian kauas läheiseen metsikköön. Siellä hän tuli katsoneeksi mustaan lähteeseen. Mitä hän siellä näki, sitä emme tiedä, mutta sen tapahtuman muistoksi hänen kruunuunsa ilmestyi musta kivi. Prinssi kasvoi ja varttui. Hän sai mopoauton ja pääsi yliopistoon. Pääaineenaan hän luki algebraa. Prinssi Muskotti rakastui opiskelutoveriinsa, yksinhuoltajaäiti Rosmariiniin, ja koko hovi

Välillä on voimat loppu. Ei riitä energiaa edes nousta vuoteesta, pelkään mitä työtekijät ja hoitajat keksivät seuraavaksi pääni menoksi. En halua minnekään päivätoimintaan, työtoimintaan. Kukaan ei kuuntele mitä minä haluan. Olen kuin vilttitossu ilman järkeviä ajatuksia. Pitää olla viikko-ohjelmaa pitää olla kuntouttavaa toimintaa. Mä en halua viikko-ohjelmaa mä haluan elää. Miksi kukaan ei kuuntele mua mitä haluan. Asiat päätetään mun puolestani ja ne syötetään mulle niin kuin ne olisi mun omia päätöksiäni. Mä en halua käyttää viikkorahaani sukkiin, Mä en haluu kampaajalle vaan haluan pitkät hiukset, Haluan tehdä itse päätöksiä. Toisaalta minulle toitotetaan että sinulla on itsemääräämis oikeus. Silti minua holhotaan ja puolestani päätetään. Sulattamossa kukaan ei holhoa, ei taputtele päähän ja voivottele. Sulattamossa kukaan ei päätä, kun sinne menee niin siellä vaaditaan. Olet mukana, täällä ei luuhailla vaan tehdään työtä taiteen parissa. Tulee tunne että teen jotain oi

aina mun pitää herätä aina mun pitää ehtiä aina mun pitää halata ja kertoo mun kuulumiset en saa mennä röökille en soittaa kaverille en saa tulla saliin kengissä tai puhuu hellun päälle aina mun pitää täyttää hakemukset ja miettii strategiaa aina mun pitää laatii muistio ja kiertää stadii perävaunulla en saa kirjottaa laskua en merkitä ylitöitä en saa pysyä turussa vaan joudun aina kamppiin

Istun aulassa, improtyöpaja käynnissä salissa, puheen porinaa kirjoittajatyöpajassa. Väsymys vaivaa ja vatsa on sekaisin. Tänään en pysty olemaan mukana, oloni on huono. Olen kuitenkin tyytyväinen kun olen paikalla. Näen ihmiset ja tunnen kuitenkin olevani osana joukkoa. Rebecca istuu eteeni, alkaa puhella niitä näitä. Hänen elämässään on mullistuksia ja surua. Kuuntelen ja mitetin miten paljon vaikeuksia voidaan yhden ihmisen harteille kaataa. Rebecca tokaisee yllättäen, että olisi kyllä hauskaa tietää mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. Katson ja totean, että sitä ei varmaan kukaan koskaan saa tietää. Kysyn mikä saa sinut tulemaan tänne? Ilme on miettivä, mutta vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Tää porukka on mulle kuin perhe, täällä voi olla oma itsensä. Täällä ollaan tasavertaisia, kukaan ei ole toisen ylä tai alapuolella. Samalla viivalla ollaan vaikka joku onkin kuntoutuja ja joku oikea näyttelijä. Kukaan ei puhu alentuvasti, ei kohtele kuin lasta. Vaikka on mielenterve

Kävin katsomassa Sirpaleet-esityksen Teatterimuseossa. Museo oli hieno ja siellä oli hienoja prinsessapukuja. Olin ekaa kertaa ensi-illassa jotenkin se oli hienoa. Alkuun en tajunnut mitään mitä ne aikuiset siellä lavalla, kenkien kanssa touhusivat. Mutta esityksessä oli parasta ne tätinäyttelijät, toinen sanoi olevansa tupla-Tuhkimo sain nauraa, kun se puhui ihan hassuja. Kivaa oli myös, kun siellä seisoi sellainen täti johon muut liimasi lappuja. Sen tädin hamsteri oli kuollut tai jotain semmoista. Hauskaa oli kanssa kun pääsi tanssimaan mukaan esitykseen. Kaikkein kivointa ja hassuinta oli se kun ne kaikki halas meidän äitiä ja minä sain nähdä ne semmoiset näyttelijät, jota meidän äiti ohjaa. Sitten sielä oli hauska menninkäisen näköinen täti ja se oli äitin työkaveri. Se on oikee julkkisnäyttelijä ja ohjaaja Helena. Hienointa siinä on, että se tekee töitä teatterissa mun äitin kanssa. Teatterikriitikko Hanan 8v

Kävelen Uudenmaankatua, lumiräntä piiskaa kasvoihin. Sulattamo sulattaa, minuun se tuo lämpöä, laittaa verei virtaamaan suonissani. Ajatukset esiintymisestä Sulattamossa saavat sydämeni tykyttämään, poskeni punottamaan. Lämpö virtaa läpi kehon päästä varpaisiin ja mietin mitä minä voin tehdä sulattamolaisena. Mitä on minun taiteeni, miten tuoda taide näkyväksi ja tehdä itseni näkyväksi sen myötä. Ihmisiä kävelee ohitseni, ravintoloihin, kohti kotejaan ystävien kanssa ja yksinään. Piposta tipahtelee vesipisaroita silmälaseihini. Lasit huurtuvat hengityksestä. Jos voisin, haluaisin juuri nyt tässä hetkessä tehdä jotain, mitä minä voisin kutsua taiteekseni. Soittaa kitaraa. Laulaa, tanssia mitä vain missä vain...ajatus pyörii päässäni. Kuljen eteenpäin, huomaan olevani jo Erottajalla. Kävelen ohi Ruotsalaisen teatterin, tulen keskustaan. Katson ihmisiä jotka nauravat sateen ja viiman keskellä. Pysähdyn. Otan pipon pois päästäni, seison keskellä aukeaa kävelykatua Aleksin kulm