Tekstit

Luukku katosojan kokemus.

Kuva
Luukku” (Taiteen Sulattamo) PETRI PAAVOLA · 27. MARRASKUUTA 2016 Luukku on Taiteen Sulattamon tuotantoa oleva näytelmä, joka johdattaa tarinassa katsojaa luukulta toiselle, ja aina sille viimeiselle asti. Näytelmässä on hersyvää sote-satiiria, jolla kerrotaan, miten valtava koneisto on tehty nimenomaan ratkaisemaan terveydenhuollon ongelmaa, mutta joka itse ei aina kykene ratkaisemaan edes itsensä ongelmia: ajan puutetta, ymmärrystä ja kykyä kohdata asiakkaitaan yksilöinä. Kun miettii näytelmän tapaa esittää luukulta luukulle juoksuttamista, niin teoksesta tulee tunne, että on oltava hyvässä kunnossa ja melko terve, että jaksaa – saati osaa – käydä kaikki luukut läpi ja hankkia auttavaa hoitoa. Näytelmästä tulee vaikutelma, että aivan kuin pitäisi olla terve ja tietää oma diagnoosi apua hakiessaan, että saa tehokasta hoitoa. Pitkän kierroksen jälkeen lopulta tarjoillaankin kaikille helpointa ”nappia napaan”-ratkaisua. Vielä, ehkä satiirin keinojen loputtua

Sulattamo cafe repussa.....

Kuva
Kello on 8.00 on aika pakata Sulattamo cafe, liikkeelle. Tuskan hiki karpalot nousevat otsalleni. Onnistunko tänään cafen ylläpidossa. Suoristan selkäni, katson peiliin ja tsempaan itseni uuteen päivään. Cafee reppuna selkään ja liikkeelle. Moni odottaa aamukahvia. Siis tehtäväni on tärkeä. Vastuullinen tehtävä, kaikki tarvikkeet tzek. Teepussit, Juhla mokka, sokerit, hermesetas, kertakäyttö mukit, lusikat...  jotain pientä makeaa... ehkä suolaistakin. Tzek... Toimiiko kahvinkeitin, onko sielä vedenkeitin, eihän maito ole mennyt vahnaksi. Reppu painaa ja pursuaa. Kahvi kassa, se ikuinen riesa. Kahvi kassaa kohtaan minulla on viha rakkaus suhde. Se painaa kuin synti ja tuo taakan harteille. Muista kahvi on 50c koko vastuu cafen ylläpidosta. Sulattamo cafee on elintärkeä, se on liikkuva, pelastaa harjoitukset. Tuo hymyn monen kasvoille, pitää näyttelijät ja ohjaajan tyytyväisenä. Produktion onnistumis prosentti laskisi kuin lehmän häntä jos ei Sulattamo cafea olisi. Niinpä v

Seison keskellä salia

Kuva
Ympärillä joukko muita ihmisiä. Harjoitusten aktiivijakso on alkanut. Tästä eteenpäin 2 viikkoa todella ahkeraa ja ankaraa harjoittelua. Kohti ensi-iltaa on matka alkanut.  Tämä tuntuu todelta, tuntuu siltä, että tämä tapahtuu ja matka kohti päätöstä on nytkähtänyt liikkeelle. Tekeminen on prosessi jossa on eri vaiheita nyt on viimeisen vaiheen aika. Koota kaaos esitykseksi, tehdä päätöksiä miten tarina kulkee eteenpäin. Löytää se punainen lanka joka johdattaa, meidät finaalin ohjaajan kädenjälki tulee näin näkyviin. Näyttelijän luonne, tapa tehdä, tapa kokea olla vahvasti läsnä. Sillä onhan esityksen ydin läsnäolossa ja vuorovaikutuksessa. Ohjaaja katsoo tekemistä tarkoin silmin ja toikaisee "Aloitetaanpas alusta". Eihän se ole kuin neljäs kerta heti putkeen. Ainakin jää teksti päähän ei tarvitse takellella vuorosanoissa. Neljännen kerran jälkeen tauko ja hetki happea ja uudelleen. Kuitenkin kaiken ydin,, on toisto, toisto ja toisto. Jotenkin tuntuu, että vuoro

Mielenterveyden yksinäisyyden kuilu

Kuva
 Näin kuntoutujana tulee monesti luonnollisesti seurattua muita kuntoutujia. Surukseni olen saanut huomata ikuisesti saman kaavan. Mitä enemmän murheita, sitä vähemmän ystäviä.  On se väärin, että kun mieli järkkyy, ei enää kykene hoitamaan sosiaalisia suhteitaan. Ystävistä kuitenkin saisi paljon suorempaa ja parempaa tukea kuin yhdestäkään "ota ja hymyile"-lääkkeestä.  Itse olen onnekseni sen aidan toisella puolella, missä se nurmi on hivenen vihreämpää. En siis itse kärsi ystävien tai sosiaalisten tilanteiden puutteesta. Mutta kovasti se satuttaa nähdä niitä muita kohtalotovereita, joilla tilanne ei ole minun kaltaiseni. Pelkäävät lähteä ulos kotoaan. Pelkäävät soittaa kavereilleen. Pelkäävät ottaa yhteyttä jopa sukulaisiinsa.  Yksinäisyyden kuilu, sitä se on. Ensin pettää jokin, sitten joku muu. Sitten mieli järkkyy. Sitten katoaa ajan taju. Sen jälkeen pelottaa. Ei saa tukea. Ei saa apua. Jää yksin. Sitten alkaa se naputus: "ota itseäsi niskasta kiinni". &qu

Alku ja loppu

Kuva
Mietin yön pimeydessä, että tärkeä on alku. Löytää rytmi sisältö tuoda se mitä halutaan sanoa. Kiinnittää katsoja näyttämöön saada katsojaan kontakti.  Keskiössä päästä hengittämään yleisön kanssa samaan tahtiin. Kokea, että on läsnä saada vasta kaiku omalle läsnäololleen. Kokea muiden näyttelijöiden energia ja antaa energiaa kanssa näyttelijöille.  Hakea esityksen rytmi, pysyä rytmissä ja antaa tarinan soljua. Niin ja se loppu lopetus tehdä se niin, että siitä jää ajatuksia katsojalle. Niin, että kun hän lähtee on esitys katsojan mielessä ja se on herättänyt kysymyksiä ja ajatuksia. Ehkä hän keskustelee ystävänsä kanssa esityksestä. On antanut kokemuksen katsojalle, joka ei heti katoa avaruuteen hänen mielestään. Sellaisen lopun minä haluan. Treeneissä saimme aikaiseksi esityksen alun ja mahdollisen lopun. Nyt puuttuu vain, kaikki siitä välistä! Vaikka onhan ne ideoina jo olemassa. On niitä välin ajatuksia ja ideoita jo paljon työstetty ja harjoiteltu.  Kyllä tämä tästä p

Uneton Helsingissä....

Kuva
Joskus sitä vaan ei saa unta. Vaikka mitä tekis. Päätin täysin normaalista poiketen lähteä ulos kävelylle. Katselemaan öistä Helsinkiä. On se maailma vaan täysin erilaisempi näin yöllä. Pienoinen sade saa maan näyttämään mustalta, mutta katuvalot loistaa niistä silti jännästi. Kaikkialla on uskomattoman hiljaista. Jotain, mitä ei tälläisessä kaupungissa juuri koskaan osaisi ajatellakaan kokevansa.  Huomaa myös, että syksy on saapunut. Todella kosteeta ja viileetä. Jos tämän kävelyn tarkoitus oli auttaa nukkumisessa, niin veikkaanpa tämän vain piristävän.  Tosin, tuskinpa tuo mitään haittaa. Takaisin kotiin, kahvia, musiikkia. Sitten voisikin valmistautua uuteen päivään. Uuteen päivään ja matkaani kohti luukku esitystä.

Sulattamo luukuttaa puoli-q näyttämöllä!

Kuva
On tiistai. Uusi produktio hivenen jännittää. Tuttu porukka, mutta ainahan uusi juttu aiheuttaa hivenen kutinoita vatsanpohjassa. Ensimmäinen päivä jotenkin pitäisi taas käynnistyä. Ei oikein tiedä mitä odottaa. Ei tiedä mitä olettaa. Päivä lähtee käyntiin nopeasti. Kuulumisia, alkulämpöjä... Sitten siirrytään itse asiaan. Mikä se sitten on, se asia Luukku, Luukuilta, Luukuille.... kokemuksia ja tuntemuksia teatterin lavalle miten luukuilla käy. Huumorin määrä on lähes loputonta. Se siittä jännityksestä. Kaikki alkaa rullaamaan kaaoksesta kohti esitystä.  Kokeilemme kaikenlaista. Aivan mahtavia tekstejä, mahtavia skenaarioita. Huomaan kuinka, tämän projektin ihmiset ja jutut saavat minut nopeasti piristymään. Ei tajua vaikka käy ruokatunnillakin. Sen tajuaa vasta, kun pääsee kotiin. Siinä se päivä meni... Mitähän se huominen sitten tuokaan.  Varmasti yhtä mahtavan kokemuksen kuin tämä ja edellisetkin päivät. On mahtavaa kuulua tähän porukkaan, sekä tähän projektiin. Koht