En tiedä, oliko Luukku-Projekti osaltaan vaikuttamassa, mutta ihmisten edessä laulaminen ei enää tunnu niin vaikealta kuin joskus aikaisemmin. Viime viikolla olin mukana laulamassa joululauluja osastoilla, lyhyenä seisoin eturivissä ja joskus keskelläkin.
Paniikin tunteita ei tullut, laulaessani saatoin katsoa päiväsaliin tulleita, joskus silmiinkin. Rohkeutta heittäytyä, luottaa siihen ettei pelko välttämättä vedäkään mattoa jalkojen alta. Vähän pelotti kyllä, tuleeko kauhea tyhjyys kun näytelmän viimeinen esitys on ohi, mutta tänä päivänähän minulla on Elämä, en ole enää samalla tavalla kaikin voimin takertunut johonkin kuin joskus ennen, jolloin kaikki päättymiset tuntuivat suorastaan sietämättömiltä.
Toki kaipaan Sulattamolaisten keskuudessa vallitsevaa lämpöä, ja ensi vuonna jatkuvat improtreenit ovat jotakin mitä odottaa, mutta en ole tyhjän päällä odottamassa. Tosin nyt kun istun tässä kirjoittamassa, mieleen nousee hetkiä ennen harjoituksia - älyvapaata heittäytymistä absurdiin pantomiimiin, muka-asiallista keskustelua hulluista aiheista jne. Hymyilen itsekseni, hassua ja ihanaa väkeä.
Paniikin tunteita ei tullut, laulaessani saatoin katsoa päiväsaliin tulleita, joskus silmiinkin. Rohkeutta heittäytyä, luottaa siihen ettei pelko välttämättä vedäkään mattoa jalkojen alta. Vähän pelotti kyllä, tuleeko kauhea tyhjyys kun näytelmän viimeinen esitys on ohi, mutta tänä päivänähän minulla on Elämä, en ole enää samalla tavalla kaikin voimin takertunut johonkin kuin joskus ennen, jolloin kaikki päättymiset tuntuivat suorastaan sietämättömiltä.
Toki kaipaan Sulattamolaisten keskuudessa vallitsevaa lämpöä, ja ensi vuonna jatkuvat improtreenit ovat jotakin mitä odottaa, mutta en ole tyhjän päällä odottamassa. Tosin nyt kun istun tässä kirjoittamassa, mieleen nousee hetkiä ennen harjoituksia - älyvapaata heittäytymistä absurdiin pantomiimiin, muka-asiallista keskustelua hulluista aiheista jne. Hymyilen itsekseni, hassua ja ihanaa väkeä.
Kommentit
Lähetä kommentti