Istun aulassa, improtyöpaja käynnissä salissa, puheen porinaa kirjoittajatyöpajassa. Väsymys vaivaa ja vatsa on sekaisin. Tänään en pysty olemaan mukana, oloni on huono. Olen kuitenkin tyytyväinen kun olen paikalla. Näen ihmiset ja tunnen kuitenkin olevani osana joukkoa. Rebecca istuu eteeni, alkaa puhella niitä näitä. Hänen elämässään on mullistuksia ja surua. Kuuntelen ja mitetin miten paljon vaikeuksia voidaan yhden ihmisen harteille kaataa. Rebecca tokaisee yllättäen, että olisi kyllä hauskaa tietää mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. Katson ja totean, että sitä ei varmaan kukaan koskaan saa tietää. Kysyn mikä saa sinut tulemaan tänne? Ilme on miettivä, mutta vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Tää porukka on mulle kuin perhe, täällä voi olla oma itsensä. Täällä ollaan tasavertaisia, kukaan ei ole toisen ylä tai alapuolella. Samalla viivalla ollaan vaikka joku onkin kuntoutuja ja joku oikea näyttelijä. Kukaan ei puhu alentuvasti, ei kohtele kuin lasta. Vaikka on mielenterve
Blogissa jaetaan havaintoja ja pohdintoja mielenterveydestä, kulttuurihyvinvoinnista ja yhteisöllisen taiteen voimasta.