Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on joulukuu, 2015.

Hiljaisuuden aikaa on joulu

  Joulu on hiljainen, yksinäisyyden täyttämä. Katson kotini ikkunasta kadun tyhjyyttä. Joku juoksia juoksee yksinään kinkkuja pois vyötäisiltään.   Jouluna kaikki pysähtyy, minä kotona yksin. Puhelin ei soi, kenellekään ei kehtaa soittaa jotta ei häiritse. Minnekään ei voi mennä, koska ketään ei missään.   Ilta hämärtyy vietän joulua mikroateriaa syöden lasten ohjelmia katsoen   huomaa katseensa lasittuneen televiso ruudulle. Toivoo, että tämä joulu olisi ohi. Saisi puhua kohdata toisen ihmisen vaikka vain pienen hetken. Tajuaa, ettei ole kohta kolmeen vuorokauteen sanonut sanaakaan, yksinäni en viitsi puhua… Yksinäisyys valtaa monen ihmisen kodin jouluna. Haaveilen joulusta ihmisten parissa, mutta ainoat ihmiset joita minulla on     Sulattamolaiset.   Jospa tulisi se joulu, että voisimme viettää joulun yhdessä olla koolla jossain ja nauttia toistemme seurasta.   Katson kalenteria ja odotan arkea. Jotta voin ihmisen kohdata sanan sanoa ja hymyn luoda. 

Kuka näkisi minut? Kuka kuulisi minua? Kuka uskoisi minuun?

Sulattamossa tehdään tärkeää työtä, moni on päässyt veden pinnalle ponnahtamaan takaisin Sulattamon avulla. Moni meistä sulattamossa on kuin ongenkohoja jotka ovat tyynen järven pinnalla. Taide on ollut meille parantava voima, eheyttänyt elämää tehnyt näkyväksi. Katsoin aamulla rahoitus päätöksen netistä. Alkoi itkettämään, Sulattamo jäi nollille. Jaksavatkohan vapaaehtoiset jatkaa, kuinka kauan toimintaa on. Huolestuttaa, harmittaa mietityttää kuinka menee vuosi 2016. Miksi kukaan ei kuule miksi kukaan ei näe sitä miten tärkeää tämä on! Minne toreille minun pitäisi mennä huutamaan, että olen olemassa.  Hiljenen ja toivon voimia taiteilijoille, vapaaehtoisille, että jaksavat jatkaa. Sillä ilman heitä ja ilman Sulattamoa minä olisin näkymätön ja veden pohjassa.