Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2015.

Hiljaisuuden aikaa on joulu

  Joulu on hiljainen, yksinäisyyden täyttämä. Katson kotini ikkunasta kadun tyhjyyttä. Joku juoksia juoksee yksinään kinkkuja pois vyötäisiltään.   Jouluna kaikki pysähtyy, minä kotona yksin. Puhelin ei soi, kenellekään ei kehtaa soittaa jotta ei häiritse. Minnekään ei voi mennä, koska ketään ei missään.   Ilta hämärtyy vietän joulua mikroateriaa syöden lasten ohjelmia katsoen   huomaa katseensa lasittuneen televiso ruudulle. Toivoo, että tämä joulu olisi ohi. Saisi puhua kohdata toisen ihmisen vaikka vain pienen hetken. Tajuaa, ettei ole kohta kolmeen vuorokauteen sanonut sanaakaan, yksinäni en viitsi puhua… Yksinäisyys valtaa monen ihmisen kodin jouluna. Haaveilen joulusta ihmisten parissa, mutta ainoat ihmiset joita minulla on     Sulattamolaiset.   Jospa tulisi se joulu, että voisimme viettää joulun yhdessä olla koolla jossain ja nauttia toistemme seurasta.   Katson kalenteria ja odotan arkea. Jotta voin ihmisen kohdata sanan sanoa ja hymyn luoda. 

Kuka näkisi minut? Kuka kuulisi minua? Kuka uskoisi minuun?

Sulattamossa tehdään tärkeää työtä, moni on päässyt veden pinnalle ponnahtamaan takaisin Sulattamon avulla. Moni meistä sulattamossa on kuin ongenkohoja jotka ovat tyynen järven pinnalla. Taide on ollut meille parantava voima, eheyttänyt elämää tehnyt näkyväksi. Katsoin aamulla rahoitus päätöksen netistä. Alkoi itkettämään, Sulattamo jäi nollille. Jaksavatkohan vapaaehtoiset jatkaa, kuinka kauan toimintaa on. Huolestuttaa, harmittaa mietityttää kuinka menee vuosi 2016. Miksi kukaan ei kuule miksi kukaan ei näe sitä miten tärkeää tämä on! Minne toreille minun pitäisi mennä huutamaan, että olen olemassa.  Hiljenen ja toivon voimia taiteilijoille, vapaaehtoisille, että jaksavat jatkaa. Sillä ilman heitä ja ilman Sulattamoa minä olisin näkymätön ja veden pohjassa.

Luukulta luukulle vuonna 2016

Luukku, mikä luukku, minne luukulle? Yhden luukun periaate mikä se on? Miksi juoksen luukulta toiselle? Sanoinko jotain tyhmää? Lukeeko otsassani, että olen hölmö? Ketään ei oikeasti kiinnosta? Mene seuraavalle luukulle? Toinen toimisto? Soitit väärälle henkilölle? Et kuulu tähän virastoon? Minä en tajua minne minä kuulun, en kuulu minnekkään. Luukulla, luukulle,luukuille …. Sulattamon teemana tulee olemaan asiointi luukuilla... mitä siitä syntyy. Kohtauksia luukuilla, tarinoita luukuilla, draamaa luukulla, komiikkaa luukulla..... Luukulla voi tapahtua mitä vain, riippuu luukusta. Nakkikiskan luukku on eriasia kuin työkkärin katotaan saadaanko nää yhdstettyä yhden luukun periaatteella.

Nuoren taiteilijan kokemus:saako minulla olla rakkautta?

Saako minulla olla rakkautta?  Olen se syrjäytynyt skitsofreenikko, joka jo vuosia on sairastanut ja elänyt mielen sairauden kanssa.  Minullakin on tunteeni, vaikka ne lääkkeillä turtuvatkin tunnottomaksi möykyksi.  Haluan rakastaa, haluan välittää, haluan läheisyyttä. Mutta kuka sitä minulle antaisi?  Minusta näkee, että olen sairas. Kaikki huomaavat ja karttavat minua. Toisen ihmisen lähestyminen on vaikeaa.  Kukaan ei uskalla lähestyä, ei halua halata, ei halua läheisyyttäni.  En osaa puhua, jos puhun niin se on jotain käsittämätöntä höpinää. En osaa ottaa kontaktia, olen se joka istuu näkymättömänä nurkassa. Kaivaudun pimeään, niin ei tarvitse kohdata ketään. Onko minulla oikeutta, mahdollisuutta löytää ihmistä lähelleni? Voisiko joku minusta välittää? Tämä ajattelu saa minun pääni sekoamaan, haaveilen ja hajoan. Äänet ovat voimistuneet päässäni, elän kaaoksen keskellä. Mikään ei auta….. Minä makaa lepositeissä mielisairaalan suljetulla osastolla. Olen psykoosissa. On vuoden 2014
Hiljaisuus.... on ollut pitkän pitkä hiljaisuus...... tänään hiljaisuus muuttui ääniksi. Joku palasi takaisin joka on ollut jo kuukausia hiljaisuudessa. Hämilläni istuin pitkästä aikaa Q-teatterilla. Tuoksu oli ennallaan, kostea vanha talo, viemäreiden haju  joku hämäryys joka varjoina liikkuu teatterin seinillä. Pysähdyn miettimään, että täällä olimme vasta vuosi sitten ensi-illassa. Pohja-edellä niin se oli silloin. Nyt tunne on kuin kaulasta vedettäisiin, kuin olisi uudelleen esille tulemisen tuska ja ponnistus. Ihmisiä alkaa saapumaan paikalle, tavarat on minulla hukassa. Olen reippaan oloinen vaikka jännittää paljon enemmän kuin vähemmän. Huomasi, että kaikki on ennallaan näki ihmisten tekemisen paljon. Joka tarttui myös minuunkin. En halua jäädä lillumaan arkiseen hyytelöön, vaan haluan palata Sulattamon imuun joka estää minua ja monia muita jämähtämään hyytelöön. Tänään ihmiset valoivat minuun uskoa, innostusta, iloa tekemisen riemua, tarmoa ja kaikkea sitä mikä on ollut k

Sulattamo kertoo sadun

Olipa kerran kaukana täältä, vihreiden vuorten takana kuningaskunta, josta ei onnea puuttunut. Vienti veti, bruttokansantuote kasvoi vuodesta toiseen ja hallituspuolueet kiittelivät kilvan toisiaan yhteistyöstä sote-uudistuksen läpiviennissä. Mikään ei varjostanut valtakunnan menestystä, semminkin kun kaikki alamaiset kilvan fanittivat sen pikkuista kruununprinssiä Muskottia, josta kaikilla oli pelkkää hyvää sanottavaa. Prinssi oli kaunis, lahjakas ja sopivasti vilkas. Hän tulisi epäilemättä johtamaan maan entistä kirkkaampaan tulevaisuuteen. Eräänä päivänä pikku prinssi eksyi linnanpihalla leikkiessään liian kauas läheiseen metsikköön. Siellä hän tuli katsoneeksi mustaan lähteeseen. Mitä hän siellä näki, sitä emme tiedä, mutta sen tapahtuman muistoksi hänen kruunuunsa ilmestyi musta kivi. Prinssi kasvoi ja varttui. Hän sai mopoauton ja pääsi yliopistoon. Pääaineenaan hän luki algebraa. Prinssi Muskotti rakastui opiskelutoveriinsa, yksinhuoltajaäiti Rosmariiniin, ja koko hovi

Tekemisen paloa

Välillä on voimat loppu. Ei riitä energiaa edes nousta vuoteesta, pelkään mitä työtekijät ja hoitajat keksivät seuraavaksi pääni menoksi. En halua minnekään päivätoimintaan, työtoimintaan. Kukaan ei kuuntele mitä minä haluan. Olen kuin vilttitossu ilman järkeviä ajatuksia. Pitää olla viikko-ohjelmaa pitää olla kuntouttavaa toimintaa. Mä en halua viikko-ohjelmaa mä haluan elää. Miksi kukaan ei kuuntele mua mitä haluan. Asiat päätetään mun puolestani ja ne syötetään mulle niin kuin ne olisi mun omia päätöksiäni. Mä en halua käyttää viikkorahaani sukkiin, Mä en haluu kampaajalle vaan haluan pitkät hiukset, Haluan tehdä itse päätöksiä. Toisaalta minulle toitotetaan että sinulla on itsemääräämis oikeus. Silti minua holhotaan ja puolestani päätetään. Sulattamossa kukaan ei holhoa, ei taputtele päähän ja voivottele. Sulattamossa kukaan ei päätä, kun sinne menee niin siellä vaaditaan. Olet mukana, täällä ei luuhailla vaan tehdään työtä taiteen parissa. Tulee tunne että teen jotain oi

Sulattamolaisen vitutuslaulu (sävel: PKN)

aina mun pitää herätä aina mun pitää ehtiä aina mun pitää halata ja kertoo mun kuulumiset en saa mennä röökille en soittaa kaverille en saa tulla saliin kengissä tai puhuu hellun päälle aina mun pitää täyttää hakemukset ja miettii strategiaa aina mun pitää laatii muistio ja kiertää stadii perävaunulla en saa kirjottaa laskua en merkitä ylitöitä en saa pysyä turussa vaan joudun aina kamppiin

Maanantai malmilla minä ja sulattamolaiset.

Istun aulassa, improtyöpaja käynnissä salissa, puheen porinaa kirjoittajatyöpajassa. Väsymys vaivaa ja vatsa on sekaisin. Tänään en pysty olemaan mukana, oloni on huono. Olen kuitenkin tyytyväinen kun olen paikalla. Näen ihmiset ja tunnen kuitenkin olevani osana joukkoa. Rebecca istuu eteeni, alkaa puhella niitä näitä. Hänen elämässään on mullistuksia ja surua. Kuuntelen ja mitetin miten paljon vaikeuksia voidaan yhden ihmisen harteille kaataa. Rebecca tokaisee yllättäen, että olisi kyllä hauskaa tietää mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. Katson ja totean, että sitä ei varmaan kukaan koskaan saa tietää. Kysyn mikä saa sinut tulemaan tänne? Ilme on miettivä, mutta vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Tää porukka on mulle kuin perhe, täällä voi olla oma itsensä. Täällä ollaan tasavertaisia, kukaan ei ole toisen ylä tai alapuolella. Samalla viivalla ollaan vaikka joku onkin kuntoutuja ja joku oikea näyttelijä. Kukaan ei puhu alentuvasti, ei kohtele kuin lasta. Vaikka on mielenterve

Teatterikritiikki

Kävin katsomassa Sirpaleet-esityksen Teatterimuseossa. Museo oli hieno ja siellä oli hienoja prinsessapukuja. Olin ekaa kertaa ensi-illassa jotenkin se oli hienoa. Alkuun en tajunnut mitään mitä ne aikuiset siellä lavalla, kenkien kanssa touhusivat. Mutta esityksessä oli parasta ne tätinäyttelijät, toinen sanoi olevansa tupla-Tuhkimo sain nauraa, kun se puhui ihan hassuja. Kivaa oli myös, kun siellä seisoi sellainen täti johon muut liimasi lappuja. Sen tädin hamsteri oli kuollut tai jotain semmoista. Hauskaa oli kanssa kun pääsi tanssimaan mukaan esitykseen. Kaikkein kivointa ja hassuinta oli se kun ne kaikki halas meidän äitiä ja minä sain nähdä ne semmoiset näyttelijät, jota meidän äiti ohjaa. Sitten sielä oli hauska menninkäisen näköinen täti ja se oli äitin työkaveri. Se on oikee julkkisnäyttelijä ja ohjaaja Helena. Hienointa siinä on, että se tekee töitä teatterissa mun äitin kanssa. Teatterikriitikko Hanan 8v

Yksin yössä Sulattamo työssä

Kävelen Uudenmaankatua, lumiräntä piiskaa kasvoihin. Sulattamo sulattaa, minuun se tuo lämpöä, laittaa verei virtaamaan suonissani. Ajatukset esiintymisestä Sulattamossa saavat sydämeni tykyttämään, poskeni punottamaan. Lämpö virtaa läpi kehon päästä varpaisiin ja mietin mitä minä voin tehdä sulattamolaisena. Mitä on minun taiteeni, miten tuoda taide näkyväksi ja tehdä itseni näkyväksi sen myötä. Ihmisiä kävelee ohitseni, ravintoloihin, kohti kotejaan ystävien kanssa ja yksinään. Piposta tipahtelee vesipisaroita silmälaseihini. Lasit huurtuvat hengityksestä. Jos voisin, haluaisin juuri nyt tässä hetkessä tehdä jotain, mitä minä voisin kutsua taiteekseni. Soittaa kitaraa. Laulaa, tanssia mitä vain missä vain...ajatus pyörii päässäni. Kuljen eteenpäin, huomaan olevani jo Erottajalla. Kävelen ohi Ruotsalaisen teatterin, tulen keskustaan. Katson ihmisiä jotka nauravat sateen ja viiman keskellä. Pysähdyn. Otan pipon pois päästäni, seison keskellä aukeaa kävelykatua Aleksin kulm

Uudet kujeet

Malmin nuorisotalon tunnelmalliseen lämpöön kokoontui tänään kirjava joukko. Sulattamon taiteentekijät käynnistivät kevään workshopit. Samalla kun näyttämöihmiset tekivät harjoitteitaan salissa, kirjoittajat pohtivat sivuhuoneessa, tulisiko lasten satunäytelmän sankariksi prinssi vai prinsessa vai onko sillä edes väliä. Hauskaa oli se, että mukana oli monia kokonaan uusia kasvoja. Tervetuloa Sulattamoon, Niklas, Sonya, Teemu, Elli, Emma ja muut.  

Sirpaleita kengissä

Viime viikko harjoiteltiin tehokkaasti kolme päivää, ja Sirpaleista alkaa muodostua kuvio. Elämme jännittäviä aikoja.   Tiistaina oli musaharkat Teatterimuseolla Antin kanssa, keskiviikkona kokoontui koko ryhmä samaan paikkaan harjoittelemaan kirjoittajien kirjoittamia tarinoita yhteen nivoen. Paikalla olivat silloin myös kirjoittajat 😊  Perjantaina olimme samalla kokoonpanolla Suvilahden Oranssilla.   Parasta viikossa oli onnistumisen ilo. Kun jokin asia loksahtaa kohdilleen tai kun onnistuu jossain tavoitteessaan (mm. laulun oppiminen), niin se hyvän olon tunne on kyllä tavoittelemisen arvoinen. Näitä on tällä viikolla saanut kokea useampia. Ihanaa on myös aito välittäminen ryhmän sisällä. Ja leikinlasku. Huumorilla pelataankin paljon ja nauretaan. Jos sanonta "nauru pidentää ikää" pitää paikkansa, niin Sulattamon väki ylipäätään elää pitkään, ja ainakin oma elinikäarvio sai tällä viikolla taas kunnon lisän. 😂

Kuka hirtti ponin?

Ihmettelen torstaiaamun sarastaessa: kuka hirtti ponin? Teatterimuseolta Sirpaleiden harjoituksista postattiin kuva täplikkäästä pahviponista, joka roikkuu katosta. Minäkin olen kuin löysässä hirressä roikkuva poni. Kuka minut hirtti, sitä en tiedä. Teinkö sen itse? Sulattamo on minulle tärkein taiteellinen työmaa jossa olen. Kaksinaisuuden tunne on kummallinen. Halu tehdä ja toimia on valtava, mutta aina jossain tulee jarruja vastaan. Kun roikkuu löyhässä hirressä, välillä naru kiristyy ja välillä sitä joku löysää. Narua kiristää talous, ainainen rahan puute, ajan puute ja resurssien pienuus. Joskus tuntee juoksevansa päin seinää naru kaulassa, ja kun osuu seinään, lennähtää takaisin ja naru sentään hieman löystyy. Kädet kyynärpäitä myöden työssä, jalat savessa ja pää tyhjänä. Miten saada taloudelliset tukijat puolelle, miten päästä jonkun rahoituksen piiriin, miten muuttaa kannustus euroiksi niin, ettei naru olisi aina niin kireälllä? Voiko joku ratkaista tämän? Ei kukaan  -  m

Porukat

Sulattamon ydinryhmä kokoontui tänään Malmitalolla ja onnistuneesti olin täyttänyt kalenteriani sen verran tiiviiksi siltä aamulta, että onnistuin myöhästymään heti kärkeen 20min. Damned!!!   Muutoinkin liian lyhyet yöunet jotka nekin pätkissä nukuttu, vaikuttivat aivotyöskentelyyni merkittävästi. Luulenkin että kokousta edeltävä virastokäynti väsytti nuppini h-moilastilaan, koska tältä minusta tuntui pitkin kokouksen kulkua.   Siihen minä joka tapauksessa pöytään istua pöksähdin ja yritin päästä jyvälle jo puhutuista asioista. Kaiken kaikkiaan lopputulos oli tyydyttävä. Asiat saatiin alulle, hyvältä näyttää lähitulevaisuuden suunnitelmat ja ainakin omalta osaltani tulen tekemään parhaani niiden onnistumisen eteen. Joskus minulle vain on hyvä vääntää asiat rautalangasta ensin...   Ja jälleen sain tuta Sulattamon voiman siinä, että vaikka olin hieman heikommassa hapessa ja vielä myöhässä, mistä kannoin syyllisyyttä ja häpeää, niin minun annettiin olla osana porukkaa ja tu