Kävelen Uudenmaankatua, lumiräntä piiskaa kasvoihin. Sulattamo sulattaa, minuun
se tuo lämpöä, laittaa verei virtaamaan suonissani. Ajatukset
esiintymisestä Sulattamossa saavat sydämeni tykyttämään, poskeni
punottamaan. Lämpö virtaa läpi kehon päästä varpaisiin ja mietin mitä
minä voin tehdä sulattamolaisena. Mitä on minun taiteeni, miten tuoda
taide näkyväksi ja tehdä itseni näkyväksi sen myötä.
Ihmisiä kävelee ohitseni, ravintoloihin, kohti kotejaan ystävien kanssa ja yksinään. Piposta tipahtelee vesipisaroita silmälaseihini. Lasit huurtuvat hengityksestä. Jos voisin, haluaisin juuri nyt tässä hetkessä tehdä jotain, mitä minä voisin kutsua taiteekseni. Soittaa kitaraa. Laulaa, tanssia mitä vain missä vain...ajatus pyörii päässäni.
Kuljen eteenpäin, huomaan olevani jo Erottajalla. Kävelen ohi Ruotsalaisen teatterin, tulen keskustaan. Katson ihmisiä jotka nauravat sateen ja viiman keskellä.
Pysähdyn. Otan pipon pois päästäni, seison keskellä aukeaa kävelykatua Aleksin kulmalla. Aloitan improvisoidun monologin, ihmisiä jää katsomaan. Minä en näe heitä. Tunteet tulevat, puheeni soljuu, huomaan että ihmisiä kerääntyy ympärilleni. Luulevatko he minua hulluksi? Pysähdyn, vaikenen, otan pipon maasta ja painan sen päähäni. Nostan katseeni ja huomaan ihmisten taputtavan esitykselleni. Joku huutaa bravo. Painan katseeni maahan ja jatkan matkaani hiljalleen kohti Rautatientoria. Hymyilen hiljaa sisäänpäin ja pahkahdun ilosta. Tein sen!
Ihmisiä kävelee ohitseni, ravintoloihin, kohti kotejaan ystävien kanssa ja yksinään. Piposta tipahtelee vesipisaroita silmälaseihini. Lasit huurtuvat hengityksestä. Jos voisin, haluaisin juuri nyt tässä hetkessä tehdä jotain, mitä minä voisin kutsua taiteekseni. Soittaa kitaraa. Laulaa, tanssia mitä vain missä vain...ajatus pyörii päässäni.
Kuljen eteenpäin, huomaan olevani jo Erottajalla. Kävelen ohi Ruotsalaisen teatterin, tulen keskustaan. Katson ihmisiä jotka nauravat sateen ja viiman keskellä.
Pysähdyn. Otan pipon pois päästäni, seison keskellä aukeaa kävelykatua Aleksin kulmalla. Aloitan improvisoidun monologin, ihmisiä jää katsomaan. Minä en näe heitä. Tunteet tulevat, puheeni soljuu, huomaan että ihmisiä kerääntyy ympärilleni. Luulevatko he minua hulluksi? Pysähdyn, vaikenen, otan pipon maasta ja painan sen päähäni. Nostan katseeni ja huomaan ihmisten taputtavan esitykselleni. Joku huutaa bravo. Painan katseeni maahan ja jatkan matkaani hiljalleen kohti Rautatientoria. Hymyilen hiljaa sisäänpäin ja pahkahdun ilosta. Tein sen!
Kommentit
Lähetä kommentti