Taiteen Sulattamo ry

Luukku, mikä luukku, minne luukulle? Yhden luukun periaate mikä se on? Miksi juoksen luukulta toiselle? Sanoinko jotain tyhmää? Lukeeko otsassani, että olen hölmö? Ketään ei oikeasti kiinnosta? Mene seuraavalle luukulle? Toinen toimisto? Soitit väärälle henkilölle? Et kuulu tähän virastoon? Minä en tajua minne minä kuulun, en kuulu minnekkään. Luukulla, luukulle,luukuille …. Sulattamon teemana tulee olemaan asiointi luukuilla... mitä siitä syntyy. Kohtauksia luukuilla, tarinoita luukuilla, draamaa luukulla, komiikkaa luukulla..... Luukulla voi tapahtua mitä vain, riippuu luukusta. Nakkikiskan luukku on eriasia kuin työkkärin katotaan saadaanko nää yhdstettyä yhden luukun periaatteella.

Saako minulla olla rakkautta?  Olen se syrjäytynyt skitsofreenikko, joka jo vuosia on sairastanut ja elänyt mielen sairauden kanssa.  Minullakin on tunteeni, vaikka ne lääkkeillä turtuvatkin tunnottomaksi möykyksi.  Haluan rakastaa, haluan välittää, haluan läheisyyttä. Mutta kuka sitä minulle antaisi?  Minusta näkee, että olen sairas. Kaikki huomaavat ja karttavat minua. Toisen ihmisen lähestyminen on vaikeaa.  Kukaan ei uskalla lähestyä, ei halua halata, ei halua läheisyyttäni.  En osaa puhua, jos puhun niin se on jotain käsittämätöntä höpinää. En osaa ottaa kontaktia, olen se joka istuu näkymättömänä nurkassa. Kaivaudun pimeään, niin ei tarvitse kohdata ketään. Onko minulla oikeutta, mahdollisuutta löytää ihmistä lähelleni? Voisiko joku minusta välittää? Tämä ajattelu saa minun pääni sekoamaan, haaveilen ja hajoan. Äänet ovat voimistuneet päässäni, elän kaaoksen keskellä. Mikään ei auta….. Minä makaa lepositeissä mielisairaalan suljetulla osastolla. Olen psykoosissa. On vuoden 2014

Hiljaisuus.... on ollut pitkän pitkä hiljaisuus...... tänään hiljaisuus muuttui ääniksi. Joku palasi takaisin joka on ollut jo kuukausia hiljaisuudessa. Hämilläni istuin pitkästä aikaa Q-teatterilla. Tuoksu oli ennallaan, kostea vanha talo, viemäreiden haju  joku hämäryys joka varjoina liikkuu teatterin seinillä. Pysähdyn miettimään, että täällä olimme vasta vuosi sitten ensi-illassa. Pohja-edellä niin se oli silloin. Nyt tunne on kuin kaulasta vedettäisiin, kuin olisi uudelleen esille tulemisen tuska ja ponnistus. Ihmisiä alkaa saapumaan paikalle, tavarat on minulla hukassa. Olen reippaan oloinen vaikka jännittää paljon enemmän kuin vähemmän. Huomasi, että kaikki on ennallaan näki ihmisten tekemisen paljon. Joka tarttui myös minuunkin. En halua jäädä lillumaan arkiseen hyytelöön, vaan haluan palata Sulattamon imuun joka estää minua ja monia muita jämähtämään hyytelöön. Tänään ihmiset valoivat minuun uskoa, innostusta, iloa tekemisen riemua, tarmoa ja kaikkea sitä mikä on ollut k

Olipa kerran kaukana täältä, vihreiden vuorten takana kuningaskunta, josta ei onnea puuttunut. Vienti veti, bruttokansantuote kasvoi vuodesta toiseen ja hallituspuolueet kiittelivät kilvan toisiaan yhteistyöstä sote-uudistuksen läpiviennissä. Mikään ei varjostanut valtakunnan menestystä, semminkin kun kaikki alamaiset kilvan fanittivat sen pikkuista kruununprinssiä Muskottia, josta kaikilla oli pelkkää hyvää sanottavaa. Prinssi oli kaunis, lahjakas ja sopivasti vilkas. Hän tulisi epäilemättä johtamaan maan entistä kirkkaampaan tulevaisuuteen. Eräänä päivänä pikku prinssi eksyi linnanpihalla leikkiessään liian kauas läheiseen metsikköön. Siellä hän tuli katsoneeksi mustaan lähteeseen. Mitä hän siellä näki, sitä emme tiedä, mutta sen tapahtuman muistoksi hänen kruunuunsa ilmestyi musta kivi. Prinssi kasvoi ja varttui. Hän sai mopoauton ja pääsi yliopistoon. Pääaineenaan hän luki algebraa. Prinssi Muskotti rakastui opiskelutoveriinsa, yksinhuoltajaäiti Rosmariiniin, ja koko hovi

Välillä on voimat loppu. Ei riitä energiaa edes nousta vuoteesta, pelkään mitä työtekijät ja hoitajat keksivät seuraavaksi pääni menoksi. En halua minnekään päivätoimintaan, työtoimintaan. Kukaan ei kuuntele mitä minä haluan. Olen kuin vilttitossu ilman järkeviä ajatuksia. Pitää olla viikko-ohjelmaa pitää olla kuntouttavaa toimintaa. Mä en halua viikko-ohjelmaa mä haluan elää. Miksi kukaan ei kuuntele mua mitä haluan. Asiat päätetään mun puolestani ja ne syötetään mulle niin kuin ne olisi mun omia päätöksiäni. Mä en halua käyttää viikkorahaani sukkiin, Mä en haluu kampaajalle vaan haluan pitkät hiukset, Haluan tehdä itse päätöksiä. Toisaalta minulle toitotetaan että sinulla on itsemääräämis oikeus. Silti minua holhotaan ja puolestani päätetään. Sulattamossa kukaan ei holhoa, ei taputtele päähän ja voivottele. Sulattamossa kukaan ei päätä, kun sinne menee niin siellä vaaditaan. Olet mukana, täällä ei luuhailla vaan tehdään työtä taiteen parissa. Tulee tunne että teen jotain oi

aina mun pitää herätä aina mun pitää ehtiä aina mun pitää halata ja kertoo mun kuulumiset en saa mennä röökille en soittaa kaverille en saa tulla saliin kengissä tai puhuu hellun päälle aina mun pitää täyttää hakemukset ja miettii strategiaa aina mun pitää laatii muistio ja kiertää stadii perävaunulla en saa kirjottaa laskua en merkitä ylitöitä en saa pysyä turussa vaan joudun aina kamppiin

Istun aulassa, improtyöpaja käynnissä salissa, puheen porinaa kirjoittajatyöpajassa. Väsymys vaivaa ja vatsa on sekaisin. Tänään en pysty olemaan mukana, oloni on huono. Olen kuitenkin tyytyväinen kun olen paikalla. Näen ihmiset ja tunnen kuitenkin olevani osana joukkoa. Rebecca istuu eteeni, alkaa puhella niitä näitä. Hänen elämässään on mullistuksia ja surua. Kuuntelen ja mitetin miten paljon vaikeuksia voidaan yhden ihmisen harteille kaataa. Rebecca tokaisee yllättäen, että olisi kyllä hauskaa tietää mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. Katson ja totean, että sitä ei varmaan kukaan koskaan saa tietää. Kysyn mikä saa sinut tulemaan tänne? Ilme on miettivä, mutta vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Tää porukka on mulle kuin perhe, täällä voi olla oma itsensä. Täällä ollaan tasavertaisia, kukaan ei ole toisen ylä tai alapuolella. Samalla viivalla ollaan vaikka joku onkin kuntoutuja ja joku oikea näyttelijä. Kukaan ei puhu alentuvasti, ei kohtele kuin lasta. Vaikka on mielenterve