Häpeä-viikon palautelaatikosta

Pitkään aikaan en ole ottanut päiväkirjaani esille, en ole aikoihin istunut ja kirjoittanut. Minulla ei ole ollut mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Olen katsonut tyhjiä sivuja ja ajatellut, miten tyhjä mieleni onkaan.

Mutta tämä viikko on saanut pääni täyteen ajatuksia, tunteita ja mietteitä, jotka rapisevat sormieni kautta sanoiksi päiväkirjani sivuille. Tänään oli teatterilla viimeinen harjoituspäivä. Viikko takana tunteita, tekemistä, ajatuksia ja työtä. Häpeä, mikä se on mitä siitä tulee? Miten ja mihin minä asetun Häpeä-produktioon?

Olen osa Häpeää, olen osa ryhmää, olen osana, tekijänä. Siis minä joka en ole ollut osana mitään. En muista milloin olen saanut kokea tunteen kuuluvani johonkin. Tunteen, että olen tärkeä, tuntea että minua tarvitaan.

Tällä viikolla olen saanut olla osana ryhmää, joka on viikon aikana tullut kuin omaksi perheeksi. Olen osa ryhmää ja minua tarvitaan, olen tärkeä.

Tänään, siis viimeisenä päivänä, aamuharjoituksia, kohtauksia, naurua ja laulua. Annoin itsestäni viikon aikana kaiken mitä annettavana on. Silti minusta tuntuu, että sain takaisin enemmän kuin koskaan olen saanut.

Iltapäivällä tuli palautteen kirjoittamisen aika. Paljon ajatuksia paperille, minä joka en saa sanaa suustani olen ollut äänessä koko viikon. Puhunut, kuunnellut, osallistunut. Huomasin viikon aikana itsessäni tapahtuneen muutoksen. Täällä olen oma itseni, ei tarvitse pelätä, tuntuu kuin kehoni olisi auennut. Tuntuu siltä, että elän ja olen näkyvä, olen ihminen.

Kotiin lähtiessäni katsoin ihmisten kyyneleitä. Iloa ja ikävää ryhmää kohtaan, vaikka emme ole edes vielä eronneet. Halauksia, kauniita sanoja, kannustusta. Paikalla ohjaajia, joille en ole vain mielenterveyskuntoutuja vaan minä ja taiteilija. Ohjaajan kannustava kosketus olalleni, halaus, kauniit sanat.

Viikon aikana saamani voiman ja innostuksen turvin jaksan taas elää ja hengittää. Ikävä on suuri, mutta nyt minulla on päivämäärä, ja tiedän, että palaan, saan olla osana tätä ryhmää. Tiedän, että minua odotetaan, tiedän, että minua tarvitsaan. Tiedän: minunkin elämälläni on merkitys, en ole täällä turhaan.