Pohja edellä –ensi-illan
nähnyt näyttelijä Sara Paavolainen tiivisti illan tunnelmat suunnilleen näin: ”Tietysti
repliikkien vaativuudesta näkee, kuka lavalla olijoista oli ammattinäyttelijä,
mutta läsnäolon laadussa yksikään esiintyjistä ei jäänyt toisesta jälkeen.”
Käsikirjoittaja oli tietysti
esityksen nähdessään ihan fiiliksissä. Mietti, että kuinka tuo voi tulla noin
komeasti ja kas vain tähän kohtaukseen on löytynyt uutta hauskuutta. Jokin
kohtaus liikutti, koska sen tunnelmat ja oivallukset olivat ihan niitä
alkuperäisiä, joita puolitoista vuotta sitten hahmoja ensi kertaa
suunnitellessa oli ajatellut. Toisaalla taas ohjaajat ovat tehneet kunnon
irtioton, ja silloin kirjoittajasta tuntui, että ihmeellistä voiko sen noinkin
nähdä.
Jokainen yleisön reaktio,
naurahdus ja liikahdus on merkki jostain. Perille menneestä viestistä,
osumasta. Tuntuiko kirjoittajasta vain vai oliko niitä osumia melko tiuhassa? Kun
jokainen esiintyjä oli tuttu, häntä tietysti mielessään kannatteli vuorosanasta
toiseen. Mutta kun yleisökin näytti tekevän niin, jotain on ilmeisesti tehty
oikein.
Pohja edellä, työnimeltään ”Häpeä”,
osuu moneen. Jokainen on häpeässä käväissyt, joku ehkä siinä rypenytkin,
seissyt ilman paitaa ihmisten edessä niin kuin virkaheittoa
jääkiekkovalmentajaa Maikkelia esittänyt Juha Uutela tai soittanut suljettuun
puhelinnumeroon niin kuin Pia Christina Vallenius ruotsinopettaja Seijana.
Se on yksi juttu, jonka
Sulattamo tahtoo sanoa: ihmisinä olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia.
Kommentit
Lähetä kommentti