Siirry pääsisältöön

Taiteen ja mielenterveystyön yhdyspinnoilla

Kulttuurin Verso -hanke on vaiheessa, jossa kehitettyä koulutusmallia testataan käytännössä kouluttamalla Soveltavan taiteen Vertaisryhmänohjaajia. Hankkeessa yhdistetään konkreettisella tavalla taide sekä sosiaali- ja terveysala. 




Olen seurannut julkista keskustelua ja aiheeseen liittyviä paneeleja, missä hyvin tarkoitusperin yritetään löytää yhdyspintoja ja mahdollisuuksia taiteen tuomiseksi sosiaali- ja terveysalalle. Yleensä keskusteluun on osallistunut taiteilijoita ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Keskustelu on ollut kiinnostavaa ja tärkeää, mutta usein siitä on silti puuttunut uudet ajatukset, ideat, keksinnöt, yhteistyö. Taidetta viedään jo monella tapaa sosiaali- ja terveysalan yksiköihin ja se on erittäin arvokasta. Ydinkysymys onkin mitä muuta voidaan tehdä? Mitä voidaan tehdä eri tavalla, miten taide voisi olla osa toimintaa, osa organisaatiota? Ja tätä ydinkysymystä usein kierretään aiheeseen liittyvissä keskusteluissa, paneeleissa ym., koska näistä keskusteluista puuttuu jotain. “Mikä teatteri-ilmaisun ohjaaja? Onko se näyttelijä?” Kysyy työvoimatoimiston työntekijä.
“Ei, en ole näyttelijä mutta näyttelen kyllä. Tällä hetkellä opetan enimmäkseen teatteria.” Vastaan. “Eli laitan tänne opettaja.” Ilahtuu työntekijä. “Ei oikeastaan, minulla ei ole opettajan pätevyyttä.” Vastaan. “No. Minä laitan sitten näyttelijä. Täällä ei ole ammattia nimeltä teatteri-ilmaisun ohjaaja.” Vastaa turhautunut työntekijä. (Ote keskustelusta vuodelta 2010.) Olen 2007 Keski-Pohjanmaan AMK:sta valmistunut teatteri-ilmaisun ohjaaja. Opiskelun jälkeen tein lyhyen kierroksen ammattiteatterissa, jonka jälkeen olen opettanut teatteritaiteen perusopetusta 7 - 18 vuotiaille. Olen myös ohjannut harrastajateattereissa ja tehnyt omia projekteja esiintyjänä ja käsikirjoittajana. Päätyöni oli 10 vuotta teatteriopettajana. Perustin koulussa myös teatteriryhmän mielenterveystoipujille, sekä ohjasin useamman projektin maahanmuuttajaryhmien kanssa. Suurimmat ammatilliset haasteet ja suurimmat onnistumisen kokemukset ovat tapahtuneet ryhmissä, joilla ei ole ollut kokemusta teatterin tekemisestä. Näissä ryhmissä olemme rakentaneet ryhmälähtöisillä menetelmillä (devising) merkityksellisiä ja taiteellisesti kunnianhimoisia esityksiä. Ja tässä onkin teatteri-ilmaisun ohjaajan ammattitaidon ydin: Teatteria tehdään siellä, missä teatteria ei yleensä tehdä, ihmisten kanssa jotka eivät välttämättä valitsisi juuri teatteria taidemuodokseen. Sekä ammatillisissa opinnoissa että työssäni olen oppinut tekemään esityksiä niistä lähtökohdista mitä on käytettävissä. Teatteri-ilmaisun ohjaaja ei kysy missä on puvustaja, käsikirjoitus tai ammattinäyttelijät. Puvustus kaivetaan jostain, lavastus rakennetaan itse ja käsikirjoitus kirjoitetaan yhdessä. Teatteri-ilmaisun ohjaaja näkee mahdollisuuksia, ei puutteita. Teatteri-ilmaisun ohjaaja näkee ryhmän ihmisiä jotka osaavat näytellä kun heitä ohjataan, ja osaavat ryhmänä ohjauksessa tuottaa esityksen joka on henkilökohtainen, puhutteleva ja ajankohtainen. Teatteri-ilmaisun ohjaaja yhdistelee, tekee taiteellisia prosesseja ja esityksiä ihmisten kanssa, sekä näkee mahdollisuuksia siellä mihin muut eivät katso. Ehkä teatteri-ilmaisun ohjaajan taide syntyy myös tästä ammattitaidosta nähdä mahdollisuuksia, lahjakkuutta, taitoa ja kykyä siellä missä sitä ei perinteisesti nähdä. Matka teatteri-ilmaisun ohjaajaksi on ollut pitkä ja ajoittain kivinen. Ammatillisen identiteetin syntyminen on vaatinut työtä. Olen käynyt ammatillista kriisiä läpi siitä olenko opettaja, ohjaaja, taiteilija, näyttelijä, mikä minä olen? Välillä olen ollut mielestäni ohjaaja, välillä opettaja, välillä olen haaveillut näyttelijän urasta ja usein en ollut mielestäni mitään. Minä en ole mitään näistä ja olen kaikkea tätä. Vasta viime vuosina olen oivaltanut, että minä näen ammatillisesti lähes poikkeuksetta ensin mahdollisuuksia. Kykenen melko ketterästi kääntämään haasteet kiinnostaviksi tilaisuuksiksi. Jos prokkiksella ei ole tuottajaa, tuotetaan itse. Jos esitystila on mahdoton esiintymiselle, tehdään yhdessä mahdottomasta mahdollista. Olemme mm. harjoitelleet 10 ihmisen ryhmän kanssa esitystä komeron kokoisessa keittiössä, ja olen opettanut ilmaisutaitoa ryhmälle josta puuttui kokonaan yhteinen kieli, eikä tulkkia ollut saatavilla. Kesti pitkään ennen kuin ymmärsin, että kaikki eivät kykene muuttamaan suuntaansa ja sopeutumaan tuosta vaan. En nähnyt, että nimenomaan teatteri-ilmaisun ohjaajan opinnoissa olen saanut lähtökohdat tälle ajattelulle; joustavalle ja luovalle ihmettelylle, jossa nähdään maailma mahdollisuuksien kautta. Opinnoissa istuttiin hyvin vähän luennolla kuuntelemassa opettajaa ja kirjoittamassa muistiinpanoja. Yleensä opettaja heitti luokallemme haasteen ja me lähdimme tuottamaan materiaalia. Suuri myöhästynyt kiitos opettajille jotka haastoivat minut ajattelemaan. Tätä kautta olen oppinut arvostamaan teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusta. Teatteri-ilmaisun ohjaaja on moniosaaja. Moniosaaminen pääsee koko potentiaalissaan käyttöön silloin, kun työskennellään ammattien, taiteiden ja ihmisryhmien rajapinnoilla; usein määrittelemättömissä olosuhteissa. Tämä teatteri-ilmaisun ohjaaja työskentelee Taiteen Sulattamon Kulttuurin Verso -hankkeessa kehittämässä ja toteuttamassa Soveltavan taiteen vertaisryhmänohjaaja -koulutusta. Kyse ei ole teatteritaiteen vertaisryhmänohjaajasta, mikä voisi olla kivasti mukavuusalueellani. Soveltavan taiteen vertaisryhmänohjaaja ohjaa vertaisryhmilleen taidetoimintaa, jota itse haluaa ohjata ja jonka on myös itse kehittänyt. Tässä hankkeessa kuljetaan kirjaimellisesti rajapinnoilla, taiteen rajapinnoilla, kysymässä myös sitä mitä on taide ja kuka sitä saa tehdä? Teatteri-ilmaisun ohjaaja, Jenni Hoppi, Kulttuurin Verso -hanke, Taiteen Sulattamo

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tulevaisuuden kokemusasiantuntijuus

Kokemusasiantuntijuus sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa on ollut läsnä jo pitkään. Ammattilaisten rinnalla toimivat kokemusasiantuntijat tuovat laatua ja lisäävät ymmärrystä monin eri tavoin. Kokemusasiantuntijuuden juuret ovat vertaistoimijuudessa ja kumpuavat vertaisten toisilleen antamasta tuesta. Viimeisten 20-vuoden aikana kokemuksen käyttäminen osana päihde- ja mielenterveyspalveluita on tullut jäädäkseen, siltikään meillä ei ole olemassa selkeää näkemystä siitä miten erilaisia kokemukseen perustuvia toimintoja tai työtä määritellään. Kokemusasiantuntijuuden ja vertaistoimijuuden rajat ovat häilyviä ja määritelmät epäselviä. Kokemukseen perustuvan tiedon ja osaamisen käyttämistä on yritetty selkeyttää palvelurakenteissa erilaisilla nimikkeillä ja jakamalla kokemusasiantuntijoita koulutettuihin ja kouluttamattomiin. Koulutuksen perusteella jaottelu ei toimi täysin sekään koska meillä ei ole olemassa yhtenäistä laatuun perustuvaa kokemusasiantuntijakoulutusta. KA-koulutuste

Kokemusasiantuntijuutta, kokemustietoa ja osaamista yli rajojen

Kokemusasiantuntijuutta, kokemustietoa ja osaamista yli rajojen!  Taiteen Sulattamossa on jo pitkään tehty eurooppalaista asiantuntijatiedon vaihtamista yli valtakunnan rajojen. Yhteistyötä on tehty Keski-Euroopan, Baltian maiden sekä erityisesti Viron toimijoiden kanssa. Koronapandemia pääsi katkaisemaan yhteiskehittämisen ja hiljensi suunnitelmat kansainvälisestä asiantuntijayhteistyöstä. Nyt Taiteen Sulattamo on kuitenkin päässyt aloittamaan yhteistyön virolaisen Kogemusnõustajate Kodan kanssa. Valmistelut yhteiselle kehittämishankkeelle on käynnistetty ja tavoitteena on aloittaa vuonna 2022 tulevaisuuteen katsova hankeyhteistyö. Virossa ja Suomessa on asiantuntijuutta kummallakin puolella Suomenlahtea, jonka jakaminen on tärkeää ja hyödyllistä. Erityisesti toimintamallien yhteisessä kehittämisessä, sekä asiantuntijuuden vaihdossa on paljon, mitä voimme oppia toisiltamme.  Virossa kokemusasiantuntijatoiminta on kehittynyt nopeasti. Toiminnan ja koulutuksen taso on korkealaatuista se

Pois pulpetista! Osaamisperusteinen kokemusasiantuntijakoulutus

Uskallan väittää, että lähes kaikilla on synkkä muisto tylsästä luentomuotoisesta opetuksesta, johon osallistuessa ajatus harhaili, keho puutui eikä mitään aiheeseen liittyvää oppimista tapahtunut. Aina ei edes muistanut luennon aihetta luokkatilasta poistuessa. Ennen varsinkin lukiot ja yliopistot nojasivat vahvasti perinteiseen opettajajohtoiseen tyyliin ja mekaanisten fakta-listojen pänttäykseen. Vanhempi sukupolvi kertoo myös kauhutarinoita kansakouluajoiltaan, kun Euroopan jokia – tai muuta (työ)elämässä välttämätöntä tietoa – opeteltiin ulkoa häpeän uhan motivoidessa suorituksia.  Vanhan liiton opetusmenetelmät herkistivät kouluallergialle. Tyyli suosi tietynlaista oppijaa, joka mukautui, käyttäytyi ja oppi lukemalla. 2020-luvun työelämän vaatimukset suosivat toisenlaista tyyppiä: energistä ja rohkeaa touhukasta tekijää. Toki akateemisella (humanistisellakin!) osaamisella on yhä tärkeä arvonsa, mikä vallitsevassa arvoilmapiirissä on taloudellisten hyötylaskelmien alla valitettava