Taiteen Sulattamo ry

 Näin kuntoutujana tulee monesti luonnollisesti seurattua muita kuntoutujia. Surukseni olen saanut huomata ikuisesti saman kaavan. Mitä enemmän murheita, sitä vähemmän ystäviä.  On se väärin, että kun mieli järkkyy, ei enää kykene hoitamaan sosiaalisia suhteitaan. Ystävistä kuitenkin saisi paljon suorempaa ja parempaa tukea kuin yhdestäkään "ota ja hymyile"-lääkkeestä.  Itse olen onnekseni sen aidan toisella puolella, missä se nurmi on hivenen vihreämpää. En siis itse kärsi ystävien tai sosiaalisten tilanteiden puutteesta. Mutta kovasti se satuttaa nähdä niitä muita kohtalotovereita, joilla tilanne ei ole minun kaltaiseni. Pelkäävät lähteä ulos kotoaan. Pelkäävät soittaa kavereilleen. Pelkäävät ottaa yhteyttä jopa sukulaisiinsa.  Yksinäisyyden kuilu, sitä se on. Ensin pettää jokin, sitten joku muu. Sitten mieli järkkyy. Sitten katoaa ajan taju. Sen jälkeen pelottaa. Ei saa tukea. Ei saa apua. Jää yksin. Sitten alkaa se naputus: "ota itseäsi niskasta kiinni". &qu

Mietin yön pimeydessä, että tärkeä on alku. Löytää rytmi sisältö tuoda se mitä halutaan sanoa. Kiinnittää katsoja näyttämöön saada katsojaan kontakti.  Keskiössä päästä hengittämään yleisön kanssa samaan tahtiin. Kokea, että on läsnä saada vasta kaiku omalle läsnäololleen. Kokea muiden näyttelijöiden energia ja antaa energiaa kanssa näyttelijöille.  Hakea esityksen rytmi, pysyä rytmissä ja antaa tarinan soljua. Niin ja se loppu lopetus tehdä se niin, että siitä jää ajatuksia katsojalle. Niin, että kun hän lähtee on esitys katsojan mielessä ja se on herättänyt kysymyksiä ja ajatuksia. Ehkä hän keskustelee ystävänsä kanssa esityksestä. On antanut kokemuksen katsojalle, joka ei heti katoa avaruuteen hänen mielestään. Sellaisen lopun minä haluan. Treeneissä saimme aikaiseksi esityksen alun ja mahdollisen lopun. Nyt puuttuu vain, kaikki siitä välistä! Vaikka onhan ne ideoina jo olemassa. On niitä välin ajatuksia ja ideoita jo paljon työstetty ja harjoiteltu.  Kyllä tämä tästä p

Joskus sitä vaan ei saa unta. Vaikka mitä tekis. Päätin täysin normaalista poiketen lähteä ulos kävelylle. Katselemaan öistä Helsinkiä. On se maailma vaan täysin erilaisempi näin yöllä. Pienoinen sade saa maan näyttämään mustalta, mutta katuvalot loistaa niistä silti jännästi. Kaikkialla on uskomattoman hiljaista. Jotain, mitä ei tälläisessä kaupungissa juuri koskaan osaisi ajatellakaan kokevansa.  Huomaa myös, että syksy on saapunut. Todella kosteeta ja viileetä. Jos tämän kävelyn tarkoitus oli auttaa nukkumisessa, niin veikkaanpa tämän vain piristävän.  Tosin, tuskinpa tuo mitään haittaa. Takaisin kotiin, kahvia, musiikkia. Sitten voisikin valmistautua uuteen päivään. Uuteen päivään ja matkaani kohti luukku esitystä.

On tiistai. Uusi produktio hivenen jännittää. Tuttu porukka, mutta ainahan uusi juttu aiheuttaa hivenen kutinoita vatsanpohjassa. Ensimmäinen päivä jotenkin pitäisi taas käynnistyä. Ei oikein tiedä mitä odottaa. Ei tiedä mitä olettaa. Päivä lähtee käyntiin nopeasti. Kuulumisia, alkulämpöjä... Sitten siirrytään itse asiaan. Mikä se sitten on, se asia Luukku, Luukuilta, Luukuille.... kokemuksia ja tuntemuksia teatterin lavalle miten luukuilla käy. Huumorin määrä on lähes loputonta. Se siittä jännityksestä. Kaikki alkaa rullaamaan kaaoksesta kohti esitystä.  Kokeilemme kaikenlaista. Aivan mahtavia tekstejä, mahtavia skenaarioita. Huomaan kuinka, tämän projektin ihmiset ja jutut saavat minut nopeasti piristymään. Ei tajua vaikka käy ruokatunnillakin. Sen tajuaa vasta, kun pääsee kotiin. Siinä se päivä meni... Mitähän se huominen sitten tuokaan.  Varmasti yhtä mahtavan kokemuksen kuin tämä ja edellisetkin päivät. On mahtavaa kuulua tähän porukkaan, sekä tähän projektiin. Koht

Taiteen Sulattamon hallitus on toimintansa aikana tehnyt pitkään strategia työtä. Juurruttaakseen toimintansa ja toiminta mallinsa vähitellen suomalaiseen yhteiskuntaan. Matkan varrella on erilaisten työkalujen avulla luotu erilaisia Utopioita ja dystopioita joitta voidaan pohtia yhteiskunnan tulevaisuutta ja Sulattamon asemaa paikkaa yhteiskunnassamme. Tämän työskentelyn avulla olemme voineet ajatella millaisin keinoin Sulattamo saa pysyvän paikan suomalaisessa yhteiskunnassa. Työskentely on ollut hedelmällistä ja tuottanut erilaisia utopia ja dystopia malleja.  Näistä haluamme blogissamme tuoda esille muutamia. Jokainen voi pohtia seuraten yhteiskunnan muutoksia millaiseksi maailma on muuttumassa ja missä me ihmiset olemme tässä yhteiskunnassa. Taiteen Sulattamon strategiaryhmä kehitteli mielessään seuraavat utopiat ja dystopiat, joiden juuret nähtiin organisaation nykyisissä vahvuuksissa ja heikkouksissa ja joihin päädyttiin seuraamalla tulevaisuuspolkuja luovasti joko tila

  Joulu on hiljainen, yksinäisyyden täyttämä. Katson kotini ikkunasta kadun tyhjyyttä. Joku juoksia juoksee yksinään kinkkuja pois vyötäisiltään.   Jouluna kaikki pysähtyy, minä kotona yksin. Puhelin ei soi, kenellekään ei kehtaa soittaa jotta ei häiritse. Minnekään ei voi mennä, koska ketään ei missään.   Ilta hämärtyy vietän joulua mikroateriaa syöden lasten ohjelmia katsoen   huomaa katseensa lasittuneen televiso ruudulle. Toivoo, että tämä joulu olisi ohi. Saisi puhua kohdata toisen ihmisen vaikka vain pienen hetken. Tajuaa, ettei ole kohta kolmeen vuorokauteen sanonut sanaakaan, yksinäni en viitsi puhua… Yksinäisyys valtaa monen ihmisen kodin jouluna. Haaveilen joulusta ihmisten parissa, mutta ainoat ihmiset joita minulla on     Sulattamolaiset.   Jospa tulisi se joulu, että voisimme viettää joulun yhdessä olla koolla jossain ja nauttia toistemme seurasta.   Katson kalenteria ja odotan arkea. Jotta voin ihmisen kohdata sanan sanoa ja hymyn luoda. 

Sulattamossa tehdään tärkeää työtä, moni on päässyt veden pinnalle ponnahtamaan takaisin Sulattamon avulla. Moni meistä sulattamossa on kuin ongenkohoja jotka ovat tyynen järven pinnalla. Taide on ollut meille parantava voima, eheyttänyt elämää tehnyt näkyväksi. Katsoin aamulla rahoitus päätöksen netistä. Alkoi itkettämään, Sulattamo jäi nollille. Jaksavatkohan vapaaehtoiset jatkaa, kuinka kauan toimintaa on. Huolestuttaa, harmittaa mietityttää kuinka menee vuosi 2016. Miksi kukaan ei kuule miksi kukaan ei näe sitä miten tärkeää tämä on! Minne toreille minun pitäisi mennä huutamaan, että olen olemassa.  Hiljenen ja toivon voimia taiteilijoille, vapaaehtoisille, että jaksavat jatkaa. Sillä ilman heitä ja ilman Sulattamoa minä olisin näkymätön ja veden pohjassa.