Mielenterveyden yksinäisyyden kuilu


 Näin kuntoutujana tulee monesti luonnollisesti seurattua muita kuntoutujia. Surukseni olen saanut huomata ikuisesti saman kaavan. Mitä enemmän murheita, sitä vähemmän ystäviä. 


On se väärin, että kun mieli järkkyy, ei enää kykene hoitamaan sosiaalisia suhteitaan. Ystävistä kuitenkin saisi paljon suorempaa ja parempaa tukea kuin yhdestäkään "ota ja hymyile"-lääkkeestä. 
Itse olen onnekseni sen aidan toisella puolella, missä se nurmi on hivenen vihreämpää. En siis itse kärsi ystävien tai sosiaalisten tilanteiden puutteesta. Mutta kovasti se satuttaa nähdä niitä muita kohtalotovereita, joilla tilanne ei ole minun kaltaiseni. Pelkäävät lähteä ulos kotoaan. Pelkäävät soittaa kavereilleen. Pelkäävät ottaa yhteyttä jopa sukulaisiinsa. 
Yksinäisyyden kuilu, sitä se on. Ensin pettää jokin, sitten joku muu. Sitten mieli järkkyy. Sitten katoaa ajan taju. Sen jälkeen pelottaa. Ei saa tukea. Ei saa apua. Jää yksin. Sitten alkaa se naputus: "ota itseäsi niskasta kiinni". "Älä siinä valita, sullahan on katto pään päällä". "Ei se niin vakavaa ole". Ymmärrettävää siis osittain. Kun on yksin, kukaan ei auta, ei tue, eikä todellakaan ymmärrä. Sitä jää yksin. Ja kun yrittää edes jotakin, saa helposti vain selkäänsä. Ja kierre alkaa alusta...







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Taiteen ja mielenterveystyön yhdyspinnoilla

Taide ja kulttuuri ovat tärkeä koronakevään exit-väylä.

Mielenterveysbarometri on julkaistu 25.3.2021