Kun lähdin mukaan Peiliin. Lähdin sinne muiden suositusten takia. Klubitalon ohjaajat sanoivat, että se varmasti sopisi minulle. En silti ollut täysin varma.
Kun menin ensimmäiseen tapaamiseen, innostuin toki ajatuksesta, mutta en todellakaan uskonut sen tuovan minulle sen suurempaa. Heti virallisten harjoitusten alusta huomasin, että ei tästä isoa roolia tipu, mutta jotakin silti. Jouduin monesti miettimään, miksi ihmeessä olen edes mukana... Aikaa kuluu... Rahaa matkoihin... Paljon huonoja hetkiä... Huutamista... Pettymyksiä... Silti joku antoi virtaa ja uskoa...
Se jokin oli se ryhmä, sekä tavoite. En juuri koskaan katso kuuluvani mihinkään ryhmään, koen aina olevani ulkopuolinen. Kuitenkin se ryhmä tuntui tärkeältä, sekä näytin sopivan siihen.En todellakaan katsonut olevani mitenkään loistava itse ryhmässä, mutta kun näki samoja ihania ihmisiä lähes päivittäin, alkoi ”kasvamaan” siihen ryhmään. Minulla on tolkuttomasti kavereita ja ystäviä, mutta suurin osa niistä satojen kilometrien päässä ja yhteyden pito tapahtuu netin ja pelien välityksellä. Antoi siis todella paljon se tunne kuulua johonkin...
Tavoite taas... Katson olevani todella aikaansaava persoona. Mutta omassa siviilielämässäni olen todella laiska, mitään aikaan saamaton, surkea luuseri. Elämä vie liikaa alaspäin, ei juuri koskaan ylöspäin. Asiat kaatuu, asiat eivät mene eteenpäin. Oli syy minussa tai vaikka viranomaisissa.
Mutta Peilissä oli selvä tavoite. Teemme tästä teatteriesityksen, valmiin produktion. Ja kaikista turhautumisista ja vaikeuksista huolimatta se tavoite antoi päämäärää. Jotakin tarkoitusta, syytä. Ja kun ensi-ilta oli hoidettu... Tuli vahva fiilis totaalisesta onnistumisesta. Ei sillä, että esitys välttämättä olisi ollut täydellinen... Vaan siitä, että pitkä tie kuljettu, paljon tehty, massiivisesti annettu. Ja nyt se on valmis.Olin siis osallistunut siihen, tehnyt oman osuuteni, antanut kaikkeni. Ja siinä se oli! Sain nimeni vieläpä esitteeseen. Se tuntui todella hienolta. Enää toivoin, että ihmiset pitivät siitä tuotteestamme... Ja kyllähän ne pitikin...
Peilin jälkee olo oli tyhjä. Monellakin tavalla. Ekaksi tuntui että jee! Tää on ohi... sit tuli tunne, että kaikki annettu, kaikki tehty... Ja silti, kerrankin sisällä heräs toivo... Jostakin, selittämättömästä... Entä jos saisi lisää? Eveliina pariinkin otteeseen kysyi jo ennenkuin kaikki oli edes loppunut: Kiinnostaisiko tehdä joskus uudestaankin jotakin vastaavaa, tai jotakin muuta? Joka kerta vastaus oli sama: Luulisin... Kyllä... Ehkä... Ja sisällä huusi ajatus: Lisää!
Kun Eve kertoi sulattamosta ja kysyi haluaisinko mukaan. Ei tarvinnut todellakaan kauaa miettiä. Vastaus oli jo valmis, Ehdottomasti!
En ole ammattinäyttelijä, en ammattikirjailija... En ammattilainen missään. Silti tunnen osaavani jotakin, ymmärtäväni jotakin... Ja ennenkaikkea tunnen kuuluvani johonkin. Olevani osa jotakin suurempaa, coolimpaa, hienompaa, mahtavampaa... Vaikke se ei jonkun toisen mielestä sitten olisikaan mitään.
En todellakaan väitä, että elämäni olisi ollut sen parempaa kuin aikaisemminkaan. Siviilielämä kusee kuten läpi koko elämän. Mutta olen osa jotakin. Jokin on osa minua. Minä teen jotakin, saan aikaiseksi jotakin. Ja se jokin näkyy ja tuntuu tavalla tai toisella. Se koskettaa minua, lähipiiriäni, tuntemattomiakin... Teen jotakin jolla on merkitystä. Ja jos ei mitenkään muuten, niin sisäisesti... Se saa minut tuntemaan eläväni. Että teen jotakin. Olen jotakin. Ettei aina tarvitse katsoa peiliin ja sanoa: Olen turha, olen surkea... Hetkittäin voin sulattamon ansiosta katsoa peiliin ja sanoa olevani hyvä, onnistuja, menestyjä, onnekas, hyödyllinen...
Tulevaisuus aina pelottaa, mutta ainakin nyt luotan siihen vähän paremmin. Tiedän että maailma ei ole päättymässä, vaan jotakin uutta on syntymässä.
Olen tällä matkalla tutustunut kymmeniin ihmisiin. Niistä osasta on tullut tuttavia, osasta kavereita, sekä muutamasta ystäviäkin.
Kuten aina, en tiedä miksi haluan yrittää edes selittää yhtään mitään. Koska eväät siihen ovat vähäiset... Mutta... Sulattamon merkitys minulle on valtava. Sitä voisi korostaa miten päin vain. Millä lauseilla vain, mutta katson että saman asian toistaminen erilaisin sanankääntein olisi typerää.
Kaikki ei todellakaan ole muuttunut. Elämä ei ole muuttunut. Mutta minä olen...
Kirjoittakaa niille kirstun vartijoille, että sitä rahaa todella tarvitaan... Taidetta ja kulttuuria tarvitaan... Ja jos kaikilla on siihen oikeus, kaikille pitää antaa myös mahdollisuus...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTodella tyhjentävä teksti, ei tuohon tarvitse sanoa enää mitään lisää!
VastaaPoista