Muistan sen lapsuuden kesän, kun naapuriin tuli kesävieraita. Sillä perheellä oli minun ikäiseni tytär. Hän otti minut mukaan leikkeihinsä. Pitkän kesän kirmasimme pitkin metsiä, rakensimme majaa, hyppäsimme takapihalla korkeutta. Satoi tai paistoi, heräsin innostuneena jokaiseen aamuun. Kun syksy tuli ja hän lähti, olin yksinäisempi kuin koskaan.
Mietin kuinka Sulattamosta ja sulattamolaisista on tullut iso ja tärkeä osa elämääni. Kuinka taiteen
ja teatterin tekeminen on tuonut elämään uudenlaisia ulottuvuuksia.
Olen ensimmäistä kertaa tekemässä jotain
tärkeää. Jaan itsestäni kappaleen maailmalle taiteen avulla. Tulen
näkyväksi, olen osana isompaa kokonaisuutta. Olen saannut tämän
kevään ja talven olla mukana jossakin mitä ei ole aikaisemmin ollut,
tällaisesta en ole koskaan päässyt osalliseksi. Tunne on hieno: en ole
kuntoutuja tai mielisairas tai muuten vain lokeroitu. Olen tekijänä
osana kokonaisuutta, olen päättäjänä, vaikuttajana.
Odotan sitä päivää, kun Sulattamo saa oman paikan, tilan, tukikohdan, jossa taidetta ja
luovuutta saa toteuttaa. Se odotus on valopilkku elämässäni. Haaveilen,
kuinka kokoonnumme tukikohtaan, suunnittelemme, kehittelemme, toteuttamme. Se
haave on kaunis ja kirkas minulle, joka olen tekijänä mukana.
Mutta se ei ole välttämättä kaikkien
haave. Ymmärtävätkö päättäjät, mitä olemme tekemässä? Kiinnostaako se
todellisuudessa ketään? Luemme kauniita sanoja, että kuinka tärkeää on
mahdollistaa kulttuurin ja taiteen tekeminen kaikille, myös
mielenterveyskuntoutujille. Mutta jääkö se vain virkamiesten kauniiksi
sanoiksi?
Kun tulemme taiteen tekijöinä näkyviksi ja kuuluviksi uudelleen ja uudelleen, uskon että
koittaa vielä se päivä, jolloin meidän tekemistämme ei voi enää ohittaa. Siksi
ajattelen, että minun ei tarvitse pelätä tämän loppumista. Saan kääntää
katseeni aurinkoon, hymyillä ja olla vain. Sulattamolaiset eivät nimittäin anna periksi.
Kommentit
Lähetä kommentti