3-4 vuotta. 3-4 pitkää vuotta. Tuo aika on tapeltu, jotta saataisiin jotakin hienompaa, fiksumpaa, järkevämpää ja ihmisyyttä arvostavampaa maailmalle.
Tapeltu, taisteltu. Hetkittäin jotakin voitettu. Hetkittäin liikaakin hävitty.
Kun on itse mielenterveyskuntoutuja ja osallistuu tälläiseen hienoon juttuun, se todella voimistaa. Antaa luottamusta, uskoa, voimaa, sekä jopa sitä kuuluisaa päivärytmiä ja sisältöä niihin päiviin.
Tärkeämpää silti, mitä itse olen siitä saanut, on se... Mitä niin lukuisat muutkin siitä ovat saaneet. He saavat sitä samaa, kukin omalla tavallaan omille tarpeilleen.
Kun jäsen tulee suoraan suljetulta osastolta harjoituksiin. Takoo ne läpi vaikka ei jaksaisi. Sitten kun projekti on valmis, se kyseinen jäsen ei enää edes tarvitse osastoa. Se todella tuntuu jossakin. Se todella on muuttanut jotakin. Vähentänyt stressiä, masennusta, muiden mt-ongelmien vaikutuksia. Antanut sitä luottamusta, sekä yhtä parasta lääkettä koskaan: osallisuutta ja kuuluvuuden tunnetta.
Eilen istuin eräässä tapaamisessa. Missä nyt randomisti taas suunniteltiin jotakin pientä. Siellä eräs sanoi hienosti: Ihmisillä on täysin väärä kuva mielenterveyskuntoutujista. Liian monet ajattelevat jotakin kylähullua, joka ei osaa kuin sekoilla. Ihmiset eivät välitä tarpeeksi, eivätkä liian monesti edes jaksa yrittää ymmärtää. Valistus olisi paikallaan, mutta se ei ole virallisesti tämän tekstin tarkoitus.
Tämän tekstin/pohdinnan tarkoitus on purkaa vitutusta. Vitutusta siitä, että saan sulattaa enemmän turhautumista, kuin sitä onnistumista.
Miksi? Koska ainoa taho, joka sallii minun osallistua tähän sulattamiseen, on muut minun kaltaiseni, sekä mahdollisesti sinä joka tätä luet.
Olen aikaisemminkin kiukutellut, että kunnat ja valtio haluavat heivata mielenterveyden maton alle. Unohtaa sen lukitun oven taakse, sekä vielä unohtaa sen oven avaimenkin.
Olen itse todiste muiden kaltaisieni tavoin, että tämä mitä me olemme tehneet nämä vuodet, on uutta, merkityksellistä, toimivaa, sekä jopa taloutta säästävää. Me emme heitä ihmisiä koppeihin, lääkitse heitä pihalle, emmekä todella unohda heitä. Me vaalimme heitä ihmisinä, henkilöinä joilla on mahdollisuuksia, joilla on samaa kuin sinullakin: Tulevaisuutta ja merkitystä.
Miksi siis päättäjät, kunnat ja valtio ovat joskus hivenen erimieltä asiasta. No idea.
Tuollaiset tahot ovat enemmän hankaloittaneet tätä toimintaa, kun tukeneet sitä suunnilleen edes sanallisesti. Saati taloudellisesti.
Onneksi silti, pientä toivoa on... Olemme onnistuneet luomaan vähintäänkin itseluottamusta. Uskoa ja toivoa. Ja sen lisäksi edes muutamia ystäviä ulkoakin. Eli toivoa taitaa silti olla.
Ja se toivo tässä on ajanutkin pientä ryhmää vuodesta toiseen. Päättäväisesti. Vaikkakin se rankkaa on ollut.
Nyt tämä lafka tulee olemaan vieläpä se, missä aloitan kuntouttavan työtoiminnankin. Pelkästään se jo todistaa kuinka paljon tällä lafkalla on minulle ollut merkitystä.
Kun siis seuraavan kerran haluat todella sulattaa muutakin kuin ruokaa. Sulata taidetta. Sulata kulttuuria. Ja jos satut kärsimään mielenterveysongelmista tai olet muuten pahasti syrjäytynyt: Muista myös paikka jossa sitä tehdä. Ja se paikka on: Taiteen Sulattamo. 
<3
<3
Kommentit
Lähetä kommentti