Vuosi joka päättää kuka olen ja miten tai miksi olen. Jos siis edes olen

Olen risteyksessä. Se ei itsessään ole uutta. Elämässäni olen kohdannut näitä risteyksiä niin monta, että välillä tuntuu että olen ammattilainen siinä. Mutta tämä risteys on erilainen. Paljonkin erilaisempi kuin aikaisemmat. Olen kerrankin itse ohjaamassa itseäni jonnekin. Samaan aikaan oudosti, en päätä mistään mitään. Kaksisuuntaiselle tämä tilanne on koominen, traaginen, että erityinen. Saan siis kerrankin elämässäni päättää sata prosenttisesti itse mikä on tulevaisuuteni ja kohtaloni. Ja siitä huolimatta, en saa taaskaan itse sitä päättää.

Vuosi 2018 tulee olemaan monella tapaa historiallinen. Saan sellaisia todellisia mahdollisuuksia, jotka kantavat hyvinkin pitkälle. Muuttavat ison osan elämääni. Tai sitten samat mahdollisuudet tuhoaa menneidenkin mahdollisuuksien mukaan taas lisää. Miten ihmeessä siis tiedän, mitä tehdä?

Hyppäsin juuri siis Sulattamon hallitukseen. Lisäksi olen tänä vuonna tuottajana. Jäsenvastaavana. Sponsorikoordinaattorina. Yhteistyökooridinaattorina. Sisustajana. Käsikirjoittajana. Neuvottelijana. Oppilaana. Opettajana. Tukihenkilönä. Kokemusasiantuntijana. Näyttelijänä. Juontajana. Videoiden suunnittelijana. Ja mahdollisesti yhden pidemmän videon tähtenä. Blokaajana. Ja ties mitä muuta.

Olen haukannut sellaisen palasen kerralla, että tuntuu jo ennakkoon, miten tukehdun hitaasti hengiltä. Ja samaan aikaan tunne on hieno. Siis ei se tukehtuminen, senkin dorka. Vaan se, että koen tekeväni jotakin jolla on merkitystä. Vaikka samaan aikaan iskee se epätoivo, sekä epäusko, että taas kaikki on yhtä hiton typerää kuin aikaisemminkin.

Olen yleensä aina löytänyt itseni tilanteesta, jossa viranomaiset, erilaiset lafkat, psykologit, lääkärit, sossut yms muut päättävät kaikesta mikä elämääni liittyy. Yllätyksekseni olen silti saamassa tänä vuonna avaimet käteen. Avaimia omaan elämääni. Olen kuullut jopa huhuja, että se mitä nykyään teen, voi poikia jopa työpaikan tulevaisuudessa. Työpaikan? Hetkinen... Siis aidon, palkallisen, vastuullisen työn? No just joo. Ei ole ihmeiden aika vielä ohi.

Tosin. Jos minulle tulevaisuudessa tästä tarjotaan työtä. Olen taas kerran kusessa. Menetän ainoan turvaverkkoni elämästäni. Mielenterveyden. Koska en voi vedota taas vuosiin siihen, jos hyppään töihin. Viime työstä on jo vuosia, silti se kiduttaa minua vieläkin. Enhän minä saa edes psykologilta aikaa, koska olin työssäkäyvä. Hyvinvointivaltio in my ass. Jos siis menen töihin, hankaloitan sillä omaa elämääni. Jos taas en mene, hankaloitan omaa elämääni. Eli pelataan varman riskin päälle. Hyväksyn työn jos sellaisen tulevaisuudessa saan. Mutta älkää vielä juhliko. Se työ tulee vasta tulevaisuudessa. Jos tulee. Olen toistaiseksi edelleen suuri luuseri joka elää teidän veronmaksajien varoilla pohtien surkeaa elämäänsä.

Pelottaa perkeleesti. Onnistunko asioissa, jotka ovat edessäni tänä vuonna. Onnistunko munaamaan ne kaikki? Osan niistä? En mitään? Onnistunko muuttamaan jotakin? Tunnen olevani onnellinen, silti samaan aikaan täysin onneton. Voisin antaa elämälle diagnoosin. Kaksisuuntaisuuden. Ihmiset huutaa mulle kun väitän, että lopulta kaikki on vain mustaa ja valkoista. Ja että elämässä on enemmänkin värejä. Olkoon sitten pinkkiä ja turkoosia. Mutta kaikki on kaksisuuntaista. Kaikessa kaksi mahdollisuutta. Kaikessa kaksi vaihtoehtoa. Ja sitten pitäisi vielä tietää ennakkoon, että valitsee aina sen oikean.

Näistä kaikista ajatuksista riippumatta. Tunnen oloni suhteellisen vahvaksi. Sillä kaikesta pelosta ja epäuskosta huolimatta, minä uskon kerrankin tähän vuoteen. Uskon itseeni. Ja jos kaikki taas pettää ja romahtaa. Niin antaa mennä vaa. Olenhan sitäkin osannut jo vähän pehmentää... Alan olemaan ammattilainen!

No hittooko tässä nyt kirjotan. Kuntouttava työtoiminta odottaa! Sain vasta tehtyä pari rästityötä. Tänään pitäs kaksi juttua kasata vielä... Tai pomo suuttuu.

Hyvää ja luottavaista viikkoa teille kaikille!