Yhdessä vieritetty lohkare

Minä olen Juho-Akseli Laitalainen ja tämä on kokemukseni Taiteen Sulattamolla niin kävijänä kuin työntekijänä ja ohjaajana.

Elämäni alkoi maaliskuun kolmaskymmenespäivä vuonna 1992 Sipoossa. Ja jottei tästä tule pitkää omaelämäkerrallista tekstiä niin pidän homman lyhyenä. Opiskelin kaksoistutkinnon ja ylioppilastodistuksen lisäksi sain merkonomin paperit. Suoritin siviilipalveluksen Töölön Yhteiskoulussa ja olin töissä pari kuukautta palkallisena siellä. Koko elämänkaareni ennen siirtymistä Taiteen Sulattamolle oli sekalaisia mediatöitä ja poliittista aktiivisuutta.

Omaa elämää on varjostanut jatkuvasti enimmäkseen masennus ja ADHD, joka diagnosoitiin vasta viime vuonna. Aikalailla koko aikani teininä ja aikuisena on ollut lähinnä sumuista sekoitusta ahdistusta, masennusta ja epätoivoa. Hampaita kiristellen jatkuvasti pyrin suoriutumaan ja tekemään erilaisia projekteja unohtaakseni itseni. En ole edes varma kuinka monta burnouttia olen kokenut yhteensä. Sekin on ongelma jos sanoo kaikkeen “kyllä”.

Käytyäni hyvin syvissä kuopissa monta kertaa huomasin, että osasin kuitenkin paremmin kehittää henkistä hyvinvointiani opiskelemalla omatoimisesti erilaisia meditaatiotekniikoita ja selvittämällä kognitiivisen psykoterapian keinoja. Tähän ratkaisuun päädyin, koska näköjään on hyvin vaikea saada oikeata apua terveydenhuollosta näihin ongelmiin. Pari vuotta sitten koin ensimmäistä kertaa etten ollut enää jatkuvasti täysin kyyninen ja vailla toivoa paremmasta maailmasta tai elämästä. Nykyisin koen olevani mielenterveydeltäni terveempi kuin koskaan aiemmin.

Marraskuussa 2018 alkoi kuntouttava työtoiminta Taiteen Sulattamolla. Osallistuin kolmena päivänä viikossa eri työpajoihin. Maanantaisin Kokemuskahvit, tiistaisin kirjoitustyöpaja ja torstaisin teatterityöpaja.

Kaikki nämä olivat hyviä venttiilejä itselleni sillä juurikin esiintyminen ja kirjoittaminen oli sitä millä aikaisemminkin sain purettua pahaa oloani ulos. Minut yllätti kuinka vaikeaa oli heittäytyä teatterityöpajassa ensimmäisinä kertoina harjoitteisiin. Olihan minulla kuitenkin useiden vuosien kokemukset juontajana ties missä projekteissa. Teatterityöpajassa ei kuitenkaan suoritettu yksin vaan yhdessä. Se teki siitä minulle outoa.

Sosiaalisesta ahdistuksestani huolimatta, näyttäytyi Taiteen Sulattamon työpajayhteisö sen verran vastaanottavaisena, että uskaltauduin tekemään enemmän ja enemmän. 

Kuntouttava työtoimintani jatkui yhteensä yhdeksän kuukauden verran kolmen kuukauden erissä. Aloin tekemään yhä enemmän muitakin asioita, kuin vain työpajoissa käyntiä Sulattamolla.

Lopulta päädyin ottamaan ohjattavakseni maanantaiset Kokemuskahvit, jotka oli tarkoitettu matalan kynnyksen keskusteluhetkeksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun paneelikeskustelun sijasta olinkin keskustelemassa samalla tasolla muiden kävijöiden kanssa arkisista asioista. Tajusin siinä samalla, että miten paljon ihmisiä voi piristää ihan yksinkertainen keskustelu. Parhaat hetkeni oli tajuttuani kuinka mahtavia pointteja kenellä tahansa voi olla asioihin ja miten paljon pystyin itsekin saamaan keskusteluista.

Ensimmäisiä projektejani oli oma ideani hyödyntää osaamistani videopuolella ja toteuttaa mainosvideot työpajoista. Mentiin aika karvalakkibudjetilla eli kännykällä kuvasin ja kotoa löytyvällä mikillä nauhoitin oman puheeni. Tässä on esimerkki tekemästäni Taidetyöpajasta: https://youtu.be/P0Zhq774mUs

Matkani todelliseksi jokapaikan höyläksi alkoi aloitettuani työkokeilun marraskuussa 2019. Nyt olin ensimmäistä kertaa todellisesti työntekijä yhdeksästä viiteen. Minulle tuli tätä kautta enemmän myös tutuksi muu puoli ja työntekijät Taiteen Sulattamosta, jotka työskentelivät muualla kuin työpajojen puolella.

Taiteen Sulattamon parhaita puolia on nähdä kuinka tärkeää sen toiminta selkeästi on ollut siihen osallistuvilla ihmisillä. Vietettyäni yli vuoden havaiten eri kävijöitä pystyi näkemään ison eron sen välillä, kun joku astuu sisään ja lähtee lopulta ulos täysin erilaisena ihmisenä. 

Samoin vakiokävijöiden kohdalla on voinut huomata jatkuvasti isomman heittäytymisen ja avautuneisuuden mitä ei ekoina kertoina ollut. Näin kävi itsellenikin.

Valitettavaa on huomata miten Taiteen Sulattamo asettuu samalla tavalla veitsen terälle kuin muutkin tärkeätä työtä tekevät järjestöt. Osa ajasta mikä voitaisiin muuten käyttää ihmisten auttamiseen valuu tukien hakemiseen, tärkeästä edelläkävijän roolista hyvinvoinnin ja taiteen yhdistämisestä huolimatta. Mihin nämä ihmiset päätyvät jos Taiteen Sulattamoa ei ole?

Halusin tästä tekstistä katkeransuloisen, koska sitä meidän todellisuus on. Kaikesta huolimatta haluan kiittää Taiteen Sulattamoa siitä työstä mitä se tekee, tuoden omilla teatteriprojekteillaan ääntä mielenterveystoipujille, antaen yhteisöllistä lämpöä niille, jotka on syrjäytetty. Ennen kaikkea ymmärtäen omasta mielestäni tärkeimmän roolin mikä taiteella on. Taide on kaikkia varten.

Filosofi Albert Camus kiinnostui hyvin vahvasti Sisyfoksen myytistä, jossa Sisyfos oli tuomittu työntämään lohkaretta ylös vuorta, jotta se voisi aina vain uudestaan tippua takaisin alas. Camus asetti elämän tarkoitukseen liittyvän kysymyksen meille kaikille. Voisimmeko kuvitella itsemme iloisena työntäen ikuisesti tuota lohkaretta? Aiemmin en voinut kuvitella. Nykyään voin, koska tiedän etten työnnä sitä lohkaretta yksin.