Siirry pääsisältöön

"Äidit – kiitos teille hoivasta, rajoista ja rakkaudesta!"


ADHD-liitto on tehnyt vahvaa yhteistyötä Taiteen Sulattamon Kokemuksesi on arvokas -hankkeen kanssa. Liitto on tunnistanut kokemus- ja vertaiskoulutustensa oppimisympäristön PAIKKO-järjestelmän avulla. Liitolle on myös juuri myönnetty Kokemustoiminnan vastuullisuuden sydän. ADHD-liiton kokemustoimijan, Leevin, sanoin haluamme toivottaa hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille!



"Äidit – kiitos teille hoivasta, rajoista ja rakkaudesta! 

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ

Hei, luet ajatusvirtaani, joten pahoittelen mahdollisia sekoiluja ja ylipitkiä virkkeitä. Ajatus tämän tekstin kirjoittamiseen lähti alun perin kokemustoiminnan kautta. Luodessani omaa tarinaani esitettäväksi ja sitä esittäessäni ADHD-liiton kokemustoimijakoulutuksessa, kouluttajani nosti erään huomion puheestani, joka poiki lopulta idean tämän tekstin kirjoittamiseen. Tuo huomio oli samaan aikaan hyvin pieni asia, jonka itsekin olin naurahtaen ohimennen maininnut huomioimatta sitä kuitenkaan sen enempää, mutta kuten monet myöhemmin mainitsemani asiat, oli sen merkitys sitäkin suurempi.

Äitini sai minut ollessaan 17-vuoden vanha. Isäni oli tuolloin 18. Äitini opiskeli vielä lukiossa ja isäni taas ammattikoulussa ja siirtyi myöhemmin työelämään. Vanhin sisaruksistani syntyi kolme vuotta myöhemmin. Seuraavat kaksi syntyivät 7 ja 9 vuotta minun syntymäni jälkeen. Vanhimpana sisaruskatraasta ehdin saada jakamatonta huomiota jonkin aikaa, enkä ole kokenut, että olisin jotenkin jäänyt vajaalle huomiolle myöhemminkään. Äitini opetti minut lukemaan ja laskemaan paljon ennen kouluikää ja jos jostain syystä en olisi saanut jakamatonta huomiota kotona, niin vietin myös paljon aikaa isovanhempieni, sekä tätieni kanssa, jotka tuohon aikaan vielä asuivat kotonaan ollessaan isääni nuorempia.

Perheellämme ei ole ollut helpoin tie ja sekin tie on vielä kesken. Milloin saimme kamppailla lastensuojelun ja milloin henkilökohtaisten haasteiden parissa. Olen saanut ymmärtää, ettei kummallakaan vanhemmistani ole ollut helppoa, mutta ainakin meillä oli isovanhemmat auttamassa parhaansa mukaan. Vietin useita öitä mielelläni isovanhempieni luona. Äidin äiti valmisti aina maistuvaa ruokaa ja oli kanssani aina kärsivällinen. Erityisesti muistan hänen aamuiset mannapuuronsa. Söin mieluummin hänen mannapuuroaan kuin päiväkodissa keitettyä, jos satuin olemaan hänen luonaan yötä päiväkotiaamuna. Isän äiti taas jaksoi puuhastella kanssani aina kun olin käymässä, vaikka hän kävi töissäkin samalla. Vaikka olin tekevä ja sosiaalinen lapsi en missään vaiheessa kokenut olevani rasite tai taakka, tosin en ehkä vielä tuohon aikaan ollut niin tietoinen siitä puolesta.

Nämä äidit ovat minulle opettaneet paljon elämästä, mutta erityisesti anteliaisuudesta, enkä tarkoita vain ruokaa vaan ylipäätänsä anteliaisuudesta ajan ja tilan suhteen.

Vanhempieni nuoren iän ansiosta sukupolvet eivät päättyneet isovanhempiin vaan molempien vanhempien puolelta minulla oli myös isomummot, isäni puolelta kaksikin. Nyt jo edesmennyt äitini mummo leipoi aina pöydän täydeltä leivonnaisia ja herkkuja ihan vain meitä varten. Minulla oli tapana maistaa jokaista leivonnaista ja herkkua kerran, sen jälkeen toisen kierroksen niitä mistä pidin ja viimeisen kierroksen vielä aivan ähkyssä oli maistettava erityisiä herkkuja. Isäni mummon luona kävimme useammin ja saatoimme yöpyä siellä useamman yönkin. Hänkin huolehti kyllä, että söimme riittävästi, siitä ei ollut pelkoa missään vaiheessa. Erityisesti muistan hänen tekemät ässäkeksit, jotka olivat suurta herkkua aina venereissuilta tullessamme. Isän mummon luokse meneminen oli aina kohokohta ja muistelen niitä aikoja lämmöllä.

Sukulaisten lisäksi vietin aikaa myös paljon äitini kavereiden ja minun kummitätieni kanssa. Molemmat ovat aina pyrkineet ymmärtämään ja auttamaan minua pulmissa, jotka ovat minua mietityttäneet ja molempien kanssa koen edelleen omaavani lämpimät välit. Toinen kummeistani muutti pois kotikaupungistamme, kun olin kuuden ja totta puhuen se on minun ainoa muistoni hänestä varhaislapsuudesta. Tapasin hänet seuraavan kerran vasta ollessani 12-vuotias, mutta jo silloin tiesin, ennen kuin hänet tapasin, että hän oli jollain tapaa tärkeä. Äitini onkin kertonut hänen viettäneen paljon aikaa kanssamme ollessani aivan pieni, josta tuo vahva tunneside varmasti on syntynytkin. Nyt aikuisena, kun käyn tapaamassa häntä, hän leipoo jokaisella kerralla mustikkapiirakan, johon satuin joku kerta tykästymään ja siitä on tullut lähestulkoon rituaali. Voin kuitenkin aina mennä sinne ja tuntea oloni taas turvalliseksi. Äitini ja kummit ovat aina kohdelleet minua kuten olen aina halunnutkin. Tasavertaisena, mutta huolehtien. Tämä tunne on säilynyt aina aikuisikään saakka, sillä edelleen hänen seurassaan koen oloni turvalliseksi ja saan mahdollisuuden unohtaa raskaat ulkoiset odotukset ja vaatimukset.

Kaikesta tuesta, avusta ja huomiosta huolimatta omat haasteeni lapsena olivat kuitenkin aivan liian suuret ja kaipasin kipeästi ulkoista apua. Meltdownit, raivokohtaukset ja muutenkin sosiaalinen ja emotionaalinen kuormittuminen kävi yhä vaikeammaksi itselleni. Vaikean ensimmäisen kouluvuoden, kahden osastojakson ja vuosia kestäneen kamppailun jälkeen päädyttiin sijoitukseen. Sain itse valita kahdesta sijoituspaikasta itselleni mieluisan paikan. Ensimmäinen paikka oli keskellä luontoa, hevosien ja koirien kanssa. Rakastan koiria. Ihmisetkin jopa vaikuttivat mukavilta, mutta jälkikäteen ajateltuna paikka ei olisi ollut minulle sopiva sen toimintakäytänteiden vuoksi. Syy miksi päädyin toiseen vaihtoehtoon johtui täysin yhdestä henkilöstä ja tuo valinta on luultavasti yksi vaikuttavimmista valinnoista minkä olen elämässäni tehnyt.



Palaveri oli hyvin suorasukainen, minulle esiteltiin paikkaa, aikuiset keskustelivat minun taustoistani, sekä yksikön taustoista. Paikalla oli ihmiset, jotka muistan edelleen ja tulen luultavasti muistamaan vielä koko elämäni. Ratkaiseva tekijä kuitenkin oli palaverin jälkeen, kun lyhyt ja lempeä työntekijä teki minulle evääksi voileivän, mehua ja hedelmän. Samaan aikaan yksikköön saapui tyttö, joka oli joutunut lähtemään kesken kaiken koulusta huonon voinnin takia. Tämä työntekijä oli aidosti huolissaan ja halusi hoivata, hän tarjoutui ostamaan kaupasta, jos oli jotain mikä mahdollisesti voisi helpottaa tytön oloa, mutta ei häässännyt kuitenkaan sen enempää. Koko tuon ihmisen olemus sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Siksi valitsin sen yksikön ja kuten aiemmin sanoin, se oli ehkä tärkein valinta koko elämässäni ottaen huomioon missä nyt olen, ja mihin olisin voinut päätyä elämän aikana.

Tämä yksi työntekijä pelkästään teki minun oloni uudessa paikassa kotoisaksi. Hän tietyllä tavalla muistutti sellaista äitiä minkä koin muilla ikäisilläni olevan, oma suhteeni äitiini on hyvin kaverillinen johtuen pienestä ikäerostamme. En kuitenkaan koe hänen millään tavalla korvanneen omaa äitiäni, pikemminkin täydentäneen niin, että minulla oli enemmän äitiä kuin muilla. Hän ei kuitenkaan ollut pelkästään pullantuoksuinen äitihahmo, vaikka sellainenkin hän ajoittain oli. Se mikä hänestä teki todella tärkeän minulle, oli hänen oikeudentajunsa. Olin perhekodissa pienellä paikkakunnalla, missä laitoksia oli useampia ja ”laitosnuorille” oli syntynyt siellä ikävä maine. Kun minulta kiellettiin polkuautolla ajaminen liikennepuistossa, kun hänen piti lähteä kauppaan, vaikka aiemmin olin siellä saanut hänen valvonnassaan ajaa vapaasti, hän ei yrittänyt pehmitellä asiaa, vaan kävi asiallisesti, mutta tiukasti ilmaisemassa pettymyksensä liikennepuistolla, emmekä siellä toviin käyneet. Uimahallissakin hän sanoi minua ja toisia nuoria omiksi lapsikseen, jotta saimme uida rauhassa ilman uimavalvojien ennakkoluuloja. En muista hänen koskaan suuttuneen ilman syytä, mutta pysyi tiukkana, kun olin itse mokannut. Häneltä tuntui aina riittävän aikaa, energiaa ja ymmärrystä minulle, mutta myös ihan kaikille perhekodissa ja piti aina meidän nuorten puolia oli kyseessä muut lapset tai nuoret, koulu, perhe tai muut aikuiset, jopa yksikön sisällä, jos joskus aniharvoin tuli erimielisyyksiä hän oli aina meidän nuorten puolella. En olisi selvinnyt perhekodista ilman häntä.

Perhekodin myötä pääsin myös sellaiseen kouluun missä oli sellainen opettaja, joka ensinnäkin ylipäänsä pärjäsi minun kanssani, mutta myös sellainen, jota minä kunnioitin. Kunnioitus oli minulle erityisen tärkeä lapsena ja nuorena, että pystyin ottamaan käskyjä ja ohjeita vastaan. Jälleen kerran opettajana minulla oli nainen, joka oli erityisesti reilu, mutta myös jämerä ja lempeä samaan aikaan. Tässä vaiheessa alan jo ymmärtää mitä tarkoitetaan ”rajoilla ja rakkaudella”. En varmastikaan ollut yleisellä tasolla helppo lapsi, sillä samaan aikaan tarvitsin muita enemmän rajoja, mutta myös venytin, testasin ja jopa hyljeksin rajoja. Vastapainona piti aina olla ymmärrys, rehellisyys, lämpö ja oikeudenmukaisuus. Sen tämä opettaja osasi. Yhteentörmäyksiä tuli varmasti useita parin vuoden aikana, jolloin tilanteeni ja osaamiseni koulussa kehittyi valtavasti, mutta en missään vaiheessa kokenut hänen olleen epäreilu, mitä en voi sanoa läheskään kaikista ihmisistä elämässäni edes jälkiviisaana.

Huomaan edellisen kappaleen olevan aivan liian pitkä ja olisin juuri pääsemässä vauhtiin, mutta muuten minun pitäisi jo muuttaa tämä verrattain lyhyeksi tarkoitettu teksti jo kirjaksi.

En tiedä johtuuko se rikkaasta sukulaiselämästä varhaislapsuudessa vai perhekodin aiheuttamasta irtaantumisesta kotoa, mutta olen omaksunut itselleni elämän varrella niin ikään sijaisperheitä, jotka olen kokenut lähes yhtä tärkeiksi kuin oman ydin perheeni. Perhekodille muuttaessani tutustuin naapurin suurperheen vanhimpiin sisaruksiin. Uskon heidän äidillään olleen suuri rooli sen puolesta, että jopa aivan lapsina he uskalsivat ja pystyivät olemaan ystäviäni, vaikka heitä jopa kiusattiin siitä aika-ajoin ja hekin olivat nähneet raivokohtaukseni, mikä yleensä oli tarkoittanut, etteivät muut ikäiseni halunneet olla kanssani tai heidän vanhempansa eivät halunneet sitä. Koulun kautta tutustuin erääseen poikaan ja hänen perheeseensä, jotka myös ottivat minut kuin omaksi pojakseen. Perheen äiti osasi ja jaksoi keskustella kanssani vaikeistakin asioista, joista en välttämättä voinut esimerkiksi keskustella perhekodilla, koska kellään ei ollut aikaa tai ne olivat sellaisia mistä en oman äitini kanssa välttämättä halunnut keskustella. Edelleen tänä päivänä hän on minulle yksi tärkeimmistä keskustelukumppaneista, jonka kanssa pystyn jakamaan ja peilaamaan ajatuksiani. Yläkoulussa ystävystyin myös yhden luokkalaiseemme kanssa, jonka äiti myös otti minut hoiviinsa ja edelleen minulla on aina katto pään päälle ja ruokaa nälkääni, jos ikinä olen niillä kulmilla käymässä. Nämä äidit ovat minulle opettaneet paljon elämästä, mutta erityisesti anteliaisuudesta, enkä tarkoita vain ruokaa vaan ylipäätänsä anteliaisuudesta ajan ja tilan suhteen. He ovat aina kuunnelleet minua, kun minulla on ollut huolia tai murheita ja he ovat aina auttaneet minua siinä määrin mihin ovat kyenneet. Enemmän kuin yksikään sosiaalityöntekijä, opettaja tai muukaan ammattihenkilö, sillä heidän luonaan en koe itseäni asiakkaaksi tai potilaaksi vaan ihmiseksi ja lapseksi.

Huomaan edellisen kappaleen olevan aivan liian pitkä ja olisin juuri pääsemässä vauhtiin, mutta muuten minun pitäisi jo muuttaa tämä verrattain lyhyeksi tarkoitettu teksti jo kirjaksi. Haluan kuitenkin kiittää vielä niitä, joita en tässä tekstissä voinut sen koommin muistaa. Kiitos sinulle joka päiväkodissa jaksoit minulle aina antaa ylimääräisen huomiosi. Kiitos alakoulun rehtorille, joka karjumisesta ja riehumisesta huolimatta pysyit rauhallisena ja siten myös rauhoitit minutkin. Kiitos sinulle, jonka viereen sain käpertyä aamuisin katsomaan piirrettyjä. Kiitos yläkoulun historian opettaja, joka uskoit minuun ja pidit puoliani, kun muut olivat vain osoittamassa syyttävää sormea suuntaani eivätkä nähneet minussa kuin ongelmanuoren. Kiitos äidinkielenopettaja, joka myös näki minussa enemmän kuin laiskan ja aikaansaamattoman teinin ja joka työnsi minua eteenpäin kirjoittamisessa. Kiitos perhekodin työntekijän, joka kaikesta huolimatta vaati minun pääsyä normaaliluokalle yläkouluun. Kiitos tukihenkilöni vaimolle, joka on myös ottanut minut osaksi perhettään ja jonka seurassa voin olla oma itseni. Kiitos kaikille teille, jotka olette minussa nähneet ehkä jotain hyvää, ehkä jotain rikkinäistä, ehkä jotain potentiaalia. Kiitos teille hoivasta.

Erityisesti kiitos kuitenkin omalle äidilleni, joka tässä tekstissä on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Ilman häntä, millään aiemmalla ei olisi ollut mitään merkitystä, koska hän on ollut minun moraalinen kompassini ja hän on se, joka minulle on opettanut pitämään puoliani. Lapsena ja nuorena minulla ei kuitenkaan ollut vielä kaikkia työkaluja tai keinoja siihen, joten olen kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta, minkä olen elämäni varrella saanut ja erityisesti siitä tunteesta, että olen tärkeä ihan vain olemalla itseni.

Kiitos ja hyvää äitien päivää kaikki äidit ja äitihahmot.


Leevi"





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokemustoiminnan monet kasvot: Virike ry

Kokemuksesi on arvokas -hankkeen blogisarjassa “Kokemustoiminnan monet kasvot” esitellään eri organisaatioissa toimivia kokemusasiantuntijoita ja vertaisia. Seuravaaksi esittelemme Virike ry :n kokemusasiantuntijan, Heidin. "Olen Heidi, iältäni 46v, ja olen käynyt kokemusasiatuntijakoulutuksen Virike Ry:llä vuonna 2020 Mikkelissä. Olen koulutukseltani päihde- ja mielenterveystyön lähihoitaja, mutta ollut työkyvyttömyyseläkkeellä jo useita vuosia kroonisten kipujen, masennuksen, ja Ehlers-Danlosin syndrooman takia. Arvokkain oppi, jonka sain kokemusasiantuntijakoulutuksesta oli se, että olen ihmisenä tärkeä. Omalla sairastumiskokemuksella on merkitystä, se ei ole mennyt hukkaan. Sain siitä hyvän työkalun, jolla voin auttaa esim. terveydenhuollon ammattilaisia ja opiskelijoita laajentamaan ajattelutapojaan koskien meitä sairastuneita. Lisäksi koulutus poisti sitä valtavan suurta häpeää, jota koin todella pitkään sairastumisestani.  Olen käynyt kertomassa tarinaani kouluilla opiskel

Best of Both Worlds – Kokemusasiantuntijakoulutuksen järjestäminen yhteistyössä oppilaitosten kanssa

Kokemusasiantuntijuuden laajentuessa kasvaa paradoksaalisesti sekä paine koulutusten yhdenmukaisuuteen että monimuotoisuuteen. Erilaisia kokemusasiantuntijakoulutuksia järjestetään ansiokkaasti sekä järjestöissä, hyvinvointialueilla että oppilaitoksissa. Järjestökoulutusten vahvuuksia ovat esimerkiksi kohderyhmän tunteminen, mahdollisuus pieniin opetusryhmiin, tuttuun toimintaympäristöön ja yksilöllisiin oppimispolkuihin. Järjestöissä ja hyvinvointialueilla on mahdollista luoda myös saumaton polku kokemusasiantuntijalle koulutuksesta kokemustoimintaan – ja sen yli.  Järjestöissä kuitenkaan harvoin on resurssia oppilaitostasoiseen koulutuksen laadunhallintaan. Useat sosiaali- ja terveysalan järjestöt toimivat myös STEA:n rahoituksella, jota ei ole tarkoitettu tutkintoon johtavan koulutuksen järjestämisen (tai edes sen oppimisympäristönä toimimisen) tukemiseen. Harvat järjestöt ovat myöskään vieneet koulutustaan Koski-järjestelmään opintokeskusten kanssa kanssa tehtävän yhteistyön kautta