Taiteen Sulattamo ry

Paljon käytetään sanaa luova hulluus. Monasti se kuitenkin menee niin, että hulluus luo taidetta. Jos katsotaan historiaa niin, moni taiteilija on ollut luovasti hullu tai hullu ja luonnut maailmalle säväyttävää taidetta. Moni taide maalari, kirjailija, teatterin tekijä on kärsinyt mielen särkymisestä ja kuitenkin kyennyt tuottamaan, mitä hienointa taidetta. Kunnes tulee tilanteeseen, että hulluus valtaa ja luovuus katoaa. Hullun ihmisen luovuus on parhaimmillaan suurinta taidetta, pahimmillaan tuhoavaa. Se voi viedä mielenhäiriöön ja mielisairaalaan, jossa taiteilija kulkee ympäri käytävää ja puhuu henkilöhahmonsa suulla. Hahmo voi olla Jeesus tai Napoleon. Sairaalareissunsa tehtyään toipilaalla on kuitenkin taas uutta inspiraatiota. Ellei sairaus tuhoa lopullisesti inspiraation lähdettä. Luovan hulluuden alkuperä lienee syvällä myyttisen taiteilijuuden ytimessä. Taiteilija näkee maailman kuten muut eivät näe. Herkemmin ja syvemmin, ihmettelyänsä koskaan lopettamatta. Suurell

Televisiosta tuli mielenkiintoinen dokkarin Kellokosken sairaalan historiasta. Dokumentti oli positiivinen mutta, karmaiseva myöskin. Totuutta ei ollut kaunisteltu vaan se esitettiin sellaisena kun se on. Mutta jäin miettimään aihetta. Hulluus kylässä. Niin silloin joskus kylässä on ollut mielisairaala ja hulluus on astunut kyläläisten arkeen. Tällaisia ympäristöjä on monia Suomessa ei Kellokoski kai ole ainoa. Vaikka toisaalta monesti pyrittiin mielisairaala laittamaan mahdollisimman syrjään pois silmistä pois mielestä. Kuten esimerkiksi Seilin saari viimeisinä vuosinaan. http://areena.yle.fi/1-3178949?autoplay=true Mutta minä mietin asiaa toisesta vinkkelistä. Minun luonani on melkein aina hulluus kylässä. Joskus se kyläilee enemmän joskus pysyy melkoisen paljon poissakin. Minun hulluuteni ei kysele kun hän tulee kyläilemään, ei pyydä lupaa, ei odota kutsua. Tulee vain, vaikka kuinka yritän pitää oveni kiinni. Oman hulluuteni kanssa saan neuvotella, maanitel

Ennen tapasin inhota joulua, ikävä pakkojuhla jolloin täytyy olla sukulaisten luona, halusi tai ei, tuli toimeen tai ei. Pakko,koska Joulu. Pakkolahjoja, pakkojouluruokaa. Viime vuosina jouluinhoni on alkanut lientyä, enää ei ole pakkoja. Ja yllättäen inhoni on hellittänyt ensin hyväksymällä sekä sanomalla ääneen sen etten pidä joulusta, ja sittemmin laulamalla joululauluja kuoron mukana. Vapaavalintaisia ihmisiä pakollisten sijaan - sitä paitsi yhdessä laulaminen on terapeuttista, keho rentoutuu ja mieli lepää. Joululounaalla kävin vanhan ystäväni luona kuten joinakin vuosina ennenkin vanhempien kuoleman jälkeen, tällä kertaa en ollut stressaantunut kaikesta hälinästä ympärillä, vaan oli mukavaa olla tuttujen parissa. Jouluyönä puolestaan oli ihanaa olla hämärässä kirkossa laulamassa, henkilökohtaisten pienten ihmeiden äärellä Sen Suuren ihmeen lisäksi jonka vuoksi joulua vietetään. Rauhaa ja rakkautta kaikille <

Tuoko taide mielenhyvinvoitia, mielentaidetta,yhteisötaidetta, yhteisöllisyyttä, taiteella on suuri merkitys.... Taiteen Sulattamossa pohdiskellaan tutkimusta, taiteen vaikutuksia mielenhyvinvointiin. Sulattamo, pohtii strategiassaan paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, paikkansa juurruttamisessa yhteiskunnan rakenteisiin. Vastaan tuli runsaasti ajatuksia, artikkeleita asiasta. Pohdinta jatkuu ja tutkimusta varten haetaan tutkiaa opiskelijaa joka haluaisi kanssamme ajatuksen äärelle paneutua. Muutamia ajatuksia ja artikkeleja jossa asiaa on nostettu esille. Muutama ajatus aiheesta: Artikkeli kokonaisuudessaan alla linkissä. Mahtavinta on tutustua uusiin ihmisiin Riku Turpeinen tuli mukaan Sulattamon uuteen produktioon Peili-näytelmän kautta. — Aloitin teatteriurani Peilistä ja selvisin hyvin haastavasta roolista siinä. Sitten Eveliina soitti ja pyysi mukaan Häpeään. Mies on harrastanut teatteria hieman jo opiskeluaikoina. — Tärkeintä on yhteishenki ja vu

En tiedä, oliko Luukku-Projekti osaltaan vaikuttamassa, mutta ihmisten edessä laulaminen ei enää tunnu niin vaikealta kuin joskus aikaisemmin. Viime viikolla olin mukana laulamassa joululauluja osastoilla, lyhyenä seisoin eturivissä ja joskus keskelläkin. Paniikin tunteita ei tullut, laulaessani saatoin katsoa päiväsaliin tulleita, joskus silmiinkin. Rohkeutta heittäytyä, luottaa siihen ettei pelko välttämättä vedäkään mattoa jalkojen alta. Vähän pelotti kyllä, tuleeko kauhea tyhjyys kun näytelmän viimeinen esitys on ohi, mutta tänä päivänähän minulla on Elämä, en ole enää samalla tavalla kaikin voimin takertunut johonkin kuin joskus ennen, jolloin kaikki päättymiset tuntuivat suorastaan sietämättömiltä. Toki kaipaan Sulattamolaisten keskuudessa vallitsevaa lämpöä, ja ensi vuonna jatkuvat improtreenit ovat jotakin mitä odottaa, mutta en ole tyhjän päällä odottamassa. Tosin nyt kun istun tässä kirjoittamassa, mieleen nousee hetkiä ennen harjoituksia - älyvapaata heittäytymistä absu

Ujuttaminen lavalle kävi pikkuhiljaa ja huomaamatta, improtreeneissä tottui siihen että osa sulattamolaisista katsoi eikä heitä pitänyt katsojina sillä olimme kaikki samalla viivalla, sitoutuneet tekemään yhdessä. Vähitellen kohtaukset alkoivat muotoutua, ja sain tekstiäkin, eikä sekään tuntunut vieraalta ja pelottavalta vaikka aivan alussa ajattelinkin, etten ole varma pystynkö menemään näyttämölle, tai haluanko edes. Irrallisista kohtauksista koostui näytelmä, ja keskityin vain siihen että oppisin oman osuuteni. Yhtäkkiä se oli käsillä, ensi-ilta, ja sitä ennen läpimeno. Valoissa katsomoon ei nähnyt kovin hyvin, oli kuin olisimme edelleenkin olleet tilassa vain oman porukan kesken. Ja niitä lämpimästi hymyileviä katseita toistemme kesken näyttämön ulkopuolella näytelmän aikana, sanatonta kannustusta, hyvä me. Mikä lämpö ja energia esityksestä jäikään

Luukku” (Taiteen Sulattamo) PETRI PAAVOLA · 27. MARRASKUUTA 2016 Luukku on Taiteen Sulattamon tuotantoa oleva näytelmä, joka johdattaa tarinassa katsojaa luukulta toiselle, ja aina sille viimeiselle asti. Näytelmässä on hersyvää sote-satiiria, jolla kerrotaan, miten valtava koneisto on tehty nimenomaan ratkaisemaan terveydenhuollon ongelmaa, mutta joka itse ei aina kykene ratkaisemaan edes itsensä ongelmia: ajan puutetta, ymmärrystä ja kykyä kohdata asiakkaitaan yksilöinä. Kun miettii näytelmän tapaa esittää luukulta luukulle juoksuttamista, niin teoksesta tulee tunne, että on oltava hyvässä kunnossa ja melko terve, että jaksaa – saati osaa – käydä kaikki luukut läpi ja hankkia auttavaa hoitoa. Näytelmästä tulee vaikutelma, että aivan kuin pitäisi olla terve ja tietää oma diagnoosi apua hakiessaan, että saa tehokasta hoitoa. Pitkän kierroksen jälkeen lopulta tarjoillaankin kaikille helpointa ”nappia napaan”-ratkaisua. Vielä, ehkä satiirin keinojen loputtua