Televisiosta tuli mielenkiintoinen dokkarin Kellokosken sairaalan historiasta. Dokumentti oli positiivinen mutta, karmaiseva myöskin. Totuutta ei ollut kaunisteltu vaan se esitettiin sellaisena kun se on.
Mutta jäin miettimään aihetta. Hulluus kylässä. Niin silloin joskus kylässä on ollut mielisairaala ja hulluus on astunut kyläläisten arkeen. Tällaisia ympäristöjä on monia Suomessa ei Kellokoski kai ole ainoa. Vaikka toisaalta monesti pyrittiin mielisairaala laittamaan mahdollisimman syrjään pois silmistä pois mielestä. Kuten esimerkiksi Seilin saari viimeisinä vuosinaan.
Mutta minä mietin asiaa toisesta vinkkelistä. Minun luonani on melkein aina hulluus kylässä. Joskus se kyläilee enemmän joskus pysyy melkoisen paljon poissakin. Minun hulluuteni ei kysele kun hän tulee kyläilemään, ei pyydä lupaa, ei odota kutsua. Tulee vain, vaikka kuinka yritän pitää oveni kiinni.
Oman hulluuteni kanssa saan neuvotella, maanitella sitä poistumaan. Joskus se onnistuu joskus ei. Joskus neuvottelen hulluuteni kanssa monesti päivässä. Sillä kun se on kylässä niin elämä ei ole kohdillaan vaan se rikkoo hajottaa arjen pirstaleiksi. On kuin villi joka sekoittaa kodin ja ihmisen elämän. Sellainen on minun luonani kyläilevä hulluus.
Toki kemiallisin keinoin, pystyy hulluuden ajamaan nurkkaan, mutta ei se kokonaan lähde pois, Se huutelee ja antaa kuulua itsestään. Joskus huudan sille, että häivy jätä minut rauhaan, silloin se vain nauraa minulle nurkasta ja sanoo. Minä menen nyt mutta tulen pian takaisin. Niin siinä sitten, pelkään ja odotan koska ovi käy tai koska huomaan hulluuden olevan taas kylässä.
Olen ollut mukana taideproduktioissa, sillä ilmaisu taiteen eri keinoin on jotenkin helppoa. Laulu, esiintyminen saa minut etäälle hulluuden lähettyviltä. Esiintyessä pitää keskittyä, ja kun fokusoin kaiken energian ja keskittymisen siihen hetkeen joka on käsillä esiintyessäni, tajuan että, hulluus ei mahdu luokseni kylään. Teatterin tekeminen on auttanut minua paljon, ne keinot joita olen ohjauksessa saanut joita esiintyessäni olen oppinut on siirtynyt vähitellen arkeeni.
Minua on auttanut nämä esittävän taiteen myötä tulleet keinot. Siihen en osaa sanoa olenko mitenkään onnistunut tai osaanko mitään. Mutta onnistumisen kokemuksia, palautetta olen saanut. Tämän avulla olen myös saanut hulluuteni pidettyä pois luotani kyläilemästä aika ajoin paremmin, Vaikkakin se joskus tulee ovesta ja jyrää minut allensa. Kuitenkin nyt on parempia hetkiä enemmän kuin aiemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti