Vuonna 2012 istuskelin KokoTeatterin lavan reunalla ja olin jännittynyt. Odotin ihmisiä ensimmäiseen tapaamiseen teatterille joiden kanssa, alkaisin työskentelemään syksyn KokoTeatterin produktiota varten.
Katsomo alkoi täyttymään mielenterveystoipujista. osaan heistä minulla oli kosketuspintaa jo aikaisemmin ja osa oli minulle täysin vieraita. Ihmisiä tuli paikalle virtana ja hieman hämmennyin toipujien määrästä. Katseeni kierteli katsomossa, kohdaten ihmisten katseita ja kasvoja.
Katsomon vasemmassa ylänurkassa istui vaalea nuori mies ja vasemmassa nurkassa mies josta ei näkynyt muuta kuin lippis. Kasvoista ei oikeastaan saanut selvää millainen ihminen siellä lippiksen ja hiusten peitossa istui. Kerroimme produktiosta aikatauluista ja pyysimme vuoron perään jokaista esittelemään itsensä. Takaa lippiksen alta kuului hiljainen ääni joka oli vähä sanainen. Totesi meille, että voisi olla mukana jossain teknisissä valo jutuissa, mukana. Jäin miettimään, miksi hän oli tullut paikalle ja mitkä on ne todelliset ajatukset hänen täällä olostaan.
Työryhmä kokoontui heinäkuussa ja alkoi työstämään jatko materiaalia kesän kirjoitus leirin jäljiltä. Nuori mies oli edelleen mukana hiljaisena lippis päässä. Kysyttäessä vastasi mutta muutoin ei puhunut oikeastaan mitään.
Vähitellen teos alkoi muodostumaan ja monen mutkan kautta hiljainen mies astui kuitenkin näyttelijäksi lavalle. Kollegani kertoi minulle joitain tietoja miehestä. Taustalla skitsofrenia ja päihde ongelmia. Päivärytmi kaverilla sekaisin harjoituksista aamuisin alkuun myöhässä, jouduttiin muutaman kerran soittelemaan paikalle. Asiasta käytiin keskustelua ja kerrottiin, että prosessin aikana pitäisi pysyä päihteettömänä.
Vähitellen lippiksen alta ilmestyivät nuoren miehen kasvot ja pienin askelin avautumista. Lavalla alkoi ääni kantamaan, pientä varmuutta syntymään esiintymiseen. Vaikka nuorimies oli kivikasvoinen ja jäyhä. Tämä teki hänen pienistä repliikeistään vaikuttavia ja vuorosanat saivat vahvaa merkitystä. Tekstiin sanoma ja sanat alkoivat elää miehessä ja lopputulos esityksissä oli todella yllättävä. Hän onnistui ja tuli esityksessä näkyväksi ja kuulluksi.
Produktion jälkeen tuntui, että mies on muuttunut. Kuin tulppaani olisi aukaissut keväällä terälehtensä. Avoimuus ja läsnäolo oli erilaista kuin ennen. Tuli tunne, että tästä on vain tie ylöspäin.
Aika kului siivillä, tämä nuorimies astui parrasvaloista kohti toiminnan ydintä. 2013 hän asteli kanssamme Taiteen Sulattamon perustavaan kokoukseen. Hänestä oli tullut avoin ja hän oli yksi meistä. Kerta kerran, erilaisissa taide projekteissa sain seurata muutosta joka hänessä tapahtui.
Hän istuu Taiteen Sulattamon hallituksessa, hoitaa mitä moninaisempia tehtäviä yhdistyksessä. On yhdistyksen kantava voima kokemusasiantuntia.
Hän on aina valmiina astumaan esille siihen eturamppiin tarpeen vaatiessa. On luovuuden lähde, energinen ja heittäytyvä. Se kehitys taiteen tekijänä ja ihmisenä mikä on hänessä tapahtunut on valtava. Hän on sinnikäs luotettava ja kunnianhimoinen niissä elämän osa-alueissa jotka vaativat tätä kulloinkin.
Tämän kaiken lisäksi hän kouluttautui kokemusasiantuntijaksi ja toimii myös näissä asioissa vertaisena, asiantuntijana ja tukee muita toipujia tänä päivänä. Välillä muutos on tapahtunut pienin askelen ja välillä suurin harppauksin.
Nyt olemme vuodessa 2017, tämän alkuvuoden suuri harppaus on, että hän muutti omilleen. Omaan kotiin. Hän ei tarvitse tukea, enää arjessa niin, ettei pystyisi itsenäiseen elämään. Elämää ei vaivaa, enää harhat, ei oireet jotka rajoittavat arkea ja mielekästä elämää, vaan hän on siirtynyt harppauksen eteenpäin. Hän on kulkenut tien ja on toipunut ja kävelee selkä suorana kohti elämän uusia haasteita.
Hän elää täysillä, on Taiteen Sulattamon kivijalan tärkeä pilari ja hänen elämällä on tärkeä merkitys. Hän on monelle se malli minne toipuminen vie kun tahtoa on ja yritystä.
Minä olen ohjaajana se onnekas ja etuoikeutettu ihminen joka on saanut olla mukana seuraamassa ja kulkemassa hänen kanssaan toipumisen polkua.
Kommentit
Lähetä kommentti