Taiteen Sulattamo ry

Ennen tapasin inhota joulua, ikävä pakkojuhla jolloin täytyy olla sukulaisten luona, halusi tai ei, tuli toimeen tai ei. Pakko,koska Joulu. Pakkolahjoja, pakkojouluruokaa. Viime vuosina jouluinhoni on alkanut lientyä, enää ei ole pakkoja. Ja yllättäen inhoni on hellittänyt ensin hyväksymällä sekä sanomalla ääneen sen etten pidä joulusta, ja sittemmin laulamalla joululauluja kuoron mukana. Vapaavalintaisia ihmisiä pakollisten sijaan - sitä paitsi yhdessä laulaminen on terapeuttista, keho rentoutuu ja mieli lepää. Joululounaalla kävin vanhan ystäväni luona kuten joinakin vuosina ennenkin vanhempien kuoleman jälkeen, tällä kertaa en ollut stressaantunut kaikesta hälinästä ympärillä, vaan oli mukavaa olla tuttujen parissa. Jouluyönä puolestaan oli ihanaa olla hämärässä kirkossa laulamassa, henkilökohtaisten pienten ihmeiden äärellä Sen Suuren ihmeen lisäksi jonka vuoksi joulua vietetään. Rauhaa ja rakkautta kaikille <

Tuoko taide mielenhyvinvoitia, mielentaidetta,yhteisötaidetta, yhteisöllisyyttä, taiteella on suuri merkitys.... Taiteen Sulattamossa pohdiskellaan tutkimusta, taiteen vaikutuksia mielenhyvinvointiin. Sulattamo, pohtii strategiassaan paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, paikkansa juurruttamisessa yhteiskunnan rakenteisiin. Vastaan tuli runsaasti ajatuksia, artikkeleita asiasta. Pohdinta jatkuu ja tutkimusta varten haetaan tutkiaa opiskelijaa joka haluaisi kanssamme ajatuksen äärelle paneutua. Muutamia ajatuksia ja artikkeleja jossa asiaa on nostettu esille. Muutama ajatus aiheesta: Artikkeli kokonaisuudessaan alla linkissä. Mahtavinta on tutustua uusiin ihmisiin Riku Turpeinen tuli mukaan Sulattamon uuteen produktioon Peili-näytelmän kautta. — Aloitin teatteriurani Peilistä ja selvisin hyvin haastavasta roolista siinä. Sitten Eveliina soitti ja pyysi mukaan Häpeään. Mies on harrastanut teatteria hieman jo opiskeluaikoina. — Tärkeintä on yhteishenki ja vu...

En tiedä, oliko Luukku-Projekti osaltaan vaikuttamassa, mutta ihmisten edessä laulaminen ei enää tunnu niin vaikealta kuin joskus aikaisemmin. Viime viikolla olin mukana laulamassa joululauluja osastoilla, lyhyenä seisoin eturivissä ja joskus keskelläkin. Paniikin tunteita ei tullut, laulaessani saatoin katsoa päiväsaliin tulleita, joskus silmiinkin. Rohkeutta heittäytyä, luottaa siihen ettei pelko välttämättä vedäkään mattoa jalkojen alta. Vähän pelotti kyllä, tuleeko kauhea tyhjyys kun näytelmän viimeinen esitys on ohi, mutta tänä päivänähän minulla on Elämä, en ole enää samalla tavalla kaikin voimin takertunut johonkin kuin joskus ennen, jolloin kaikki päättymiset tuntuivat suorastaan sietämättömiltä. Toki kaipaan Sulattamolaisten keskuudessa vallitsevaa lämpöä, ja ensi vuonna jatkuvat improtreenit ovat jotakin mitä odottaa, mutta en ole tyhjän päällä odottamassa. Tosin nyt kun istun tässä kirjoittamassa, mieleen nousee hetkiä ennen harjoituksia - älyvapaata heittäytymistä absu...

Ujuttaminen lavalle kävi pikkuhiljaa ja huomaamatta, improtreeneissä tottui siihen että osa sulattamolaisista katsoi eikä heitä pitänyt katsojina sillä olimme kaikki samalla viivalla, sitoutuneet tekemään yhdessä. Vähitellen kohtaukset alkoivat muotoutua, ja sain tekstiäkin, eikä sekään tuntunut vieraalta ja pelottavalta vaikka aivan alussa ajattelinkin, etten ole varma pystynkö menemään näyttämölle, tai haluanko edes. Irrallisista kohtauksista koostui näytelmä, ja keskityin vain siihen että oppisin oman osuuteni. Yhtäkkiä se oli käsillä, ensi-ilta, ja sitä ennen läpimeno. Valoissa katsomoon ei nähnyt kovin hyvin, oli kuin olisimme edelleenkin olleet tilassa vain oman porukan kesken. Ja niitä lämpimästi hymyileviä katseita toistemme kesken näyttämön ulkopuolella näytelmän aikana, sanatonta kannustusta, hyvä me. Mikä lämpö ja energia esityksestä jäikään

Luukku” (Taiteen Sulattamo) PETRI PAAVOLA · 27. MARRASKUUTA 2016 Luukku on Taiteen Sulattamon tuotantoa oleva näytelmä, joka johdattaa tarinassa katsojaa luukulta toiselle, ja aina sille viimeiselle asti. Näytelmässä on hersyvää sote-satiiria, jolla kerrotaan, miten valtava koneisto on tehty nimenomaan ratkaisemaan terveydenhuollon ongelmaa, mutta joka itse ei aina kykene ratkaisemaan edes itsensä ongelmia: ajan puutetta, ymmärrystä ja kykyä kohdata asiakkaitaan yksilöinä. Kun miettii näytelmän tapaa esittää luukulta luukulle juoksuttamista, niin teoksesta tulee tunne, että on oltava hyvässä kunnossa ja melko terve, että jaksaa – saati osaa – käydä kaikki luukut läpi ja hankkia auttavaa hoitoa. Näytelmästä tulee vaikutelma, että aivan kuin pitäisi olla terve ja tietää oma diagnoosi apua hakiessaan, että saa tehokasta hoitoa. Pitkän kierroksen jälkeen lopulta tarjoillaankin kaikille helpointa ”nappia napaan”-ratkaisua. Vielä, ehkä satiirin keinojen loputtua...

Kello on 8.00 on aika pakata Sulattamo cafe, liikkeelle. Tuskan hiki karpalot nousevat otsalleni. Onnistunko tänään cafen ylläpidossa. Suoristan selkäni, katson peiliin ja tsempaan itseni uuteen päivään. Cafee reppuna selkään ja liikkeelle. Moni odottaa aamukahvia. Siis tehtäväni on tärkeä. Vastuullinen tehtävä, kaikki tarvikkeet tzek. Teepussit, Juhla mokka, sokerit, hermesetas, kertakäyttö mukit, lusikat...  jotain pientä makeaa... ehkä suolaistakin. Tzek... Toimiiko kahvinkeitin, onko sielä vedenkeitin, eihän maito ole mennyt vahnaksi. Reppu painaa ja pursuaa. Kahvi kassa, se ikuinen riesa. Kahvi kassaa kohtaan minulla on viha rakkaus suhde. Se painaa kuin synti ja tuo taakan harteille. Muista kahvi on 50c koko vastuu cafen ylläpidosta. Sulattamo cafee on elintärkeä, se on liikkuva, pelastaa harjoitukset. Tuo hymyn monen kasvoille, pitää näyttelijät ja ohjaajan tyytyväisenä. Produktion onnistumis prosentti laskisi kuin lehmän häntä jos ei Sulattamo cafea olisi. Niin...

Ympärillä joukko muita ihmisiä. Harjoitusten aktiivijakso on alkanut. Tästä eteenpäin 2 viikkoa todella ahkeraa ja ankaraa harjoittelua. Kohti ensi-iltaa on matka alkanut.  Tämä tuntuu todelta, tuntuu siltä, että tämä tapahtuu ja matka kohti päätöstä on nytkähtänyt liikkeelle. Tekeminen on prosessi jossa on eri vaiheita nyt on viimeisen vaiheen aika. Koota kaaos esitykseksi, tehdä päätöksiä miten tarina kulkee eteenpäin. Löytää se punainen lanka joka johdattaa, meidät finaalin ohjaajan kädenjälki tulee näin näkyviin. Näyttelijän luonne, tapa tehdä, tapa kokea olla vahvasti läsnä. Sillä onhan esityksen ydin läsnäolossa ja vuorovaikutuksessa. Ohjaaja katsoo tekemistä tarkoin silmin ja toikaisee "Aloitetaanpas alusta". Eihän se ole kuin neljäs kerta heti putkeen. Ainakin jää teksti päähän ei tarvitse takellella vuorosanoissa. Neljännen kerran jälkeen tauko ja hetki happea ja uudelleen. Kuitenkin kaiken ydin,, on toisto, toisto ja toisto. Jotenkin tuntuu, että vuoro...