I walk my path

Taiteen Sulattamo… ? ? ? Kuulin ensimmäistä kertaa tästä ystävältäni keväällä 2014. Ystäväni on Sulattamon toiminnassa mukana ja suunnitelmissa oli järjestää Taiteen Sulattamon festivaalit, johon sitten osallistuimmekin toukokuussa improvisaatio ryhmä Alatipulassa kanssa, johon olen kuulunut muutaman vuoden.

Olen siis aiemmin näytellyt ja opiskellut teatterialaa näyttelijäntyö painotteisesti joitakin vuosia ja aina unelmoinut mahdollisuudesta näytellä työkseni. Elämän tilanteet eivät vain ole aiemmin olleet sellaiset, että tämän unelman toteutuminen olisi ollut mahdollista. Viimeiset puolitoista vuotta olen suunnannut elämääni esittävän taiteen pariin, jotta voisin elää unelmani vielä todeksi.

Koen taiteeni tekemisen yhdeksi kulmakiveksi yhteiskunnallisen teatterin, koska uskon vahvasti teatterin mahdollisuuksiin vaikuttaa yksilöihin ja sitä kautta koko yhteiskuntaan.

Seuraavan kerran Taiteen Sulattamo tuli polulleni kesällä. Taas tämä samainen ystäväni Alatipulassa improvisaatio ryhmästämme kertoi näytelmästä, jota Taiteen Sulattamo työstää näytelmä käsittelisi häpeää ja siinä olisi tarvetta mies näyttelijälle. Aloin ottamaan selvää tarkemmin mistä tässä Taiteen Sulattamossa oikein on kyse. Löysin tällaisen lauseen Sulattamon sivuilta:”Kaikilla on oikeus tehdä taidetta!” ja vielä että: ”Taiteilijoille Sulattamo tarjoaa mahdollisuuden olla mukana yhteiskunnallisesti merkittävässä toiminnassa. Sulattamon taide puhuttelee ihmisiä ja pyrkii lisäämään ymmärrystä elämän moninaisuutta kohtaan.”

Ymmärsin että nyt olen sellaisen ilmiön/asian/aatteen äärellä, joka osuu hyvin syvälle sydämeeni ihmisenä ja taiteilijana. Päätin ottaa yhteyttä puheenjohtaja/ohjaaja Eveliina Lafghaniin ja saimme kuin saimmekin yhteiskunnan suosiollisella avustuksella solmittua 6kk työsopimuksen. Nyt on tästä ajasta kulunut n.3kk ja tämä aika osoittautunut erittäin antoisaksi jaksoksi polkuani tähän päivään asti ja oikeastaanhan vain tällä päivällä on merkitystä.

Mitä työni Sulattamossa sitten pitää sisällään… Noh.. tuota… Solmimassamme sopimuksessa lukee mm:

Tavoitteet: ”Päästä tutustumaan laaja-alaisesti uuteen soveltavan taiteen teatteri työhön, erittäin laajasti erilaisissa tehtävissä.”

Tehtävät: ”Tukee työryhmän toimintaa -lavasteet, ääni- ja valotekniikka, näyttämö- ja äänityöskentely, hankkeen mielenterveystyön tukitoiminta.”

Ihan varmasti näin on ollut mitä tekemiseen tulee, mutta mitä tässä kaiken keskellä sitten on tapahtunut minulle. Olen saanut oppia. Oppia rohkeudesta, nöyryydestä, lähimmäisen rakkaudesta, suvaitsevaisuudesta, periksiantamattomuudesta, ”hulluudesta”, kuuntelemisesta ja kyvystä heittäytyä. Nämä ovat niitä asioita jotka nyt ensimmäiseksi tuli mieleeni, lista olisi pitkä jos kaiken tähän yrittäisin mahduttaa. Olennaisinta tässä kaikessa minulle kuitenkin on se, että minusta on Sulattamossa ollessani tullut me ja me teimme sen. Tiedän että tämä ei ole ainoastaan minun kokemukseni tässä produktiossa vaan meidän yhteinen kokemuksemme. Tiedän myös sen että tämän kaltainen minä tilojen yhdistyminen me tilaksi ei ole mahdollista muutoin kun laittamalla itsensä likoon 110% ja jokainen meistä ”Pohja edellä” työryhmästä teki sen. On suuri kunnia ja etuoikeus olla mukana tällaisessa toiminnassa.

Näyttelijäntyötäni ja siinä oppimista ajatellessani ymmärrän, että olen taas lähempänä unelmani toteutumista työskennellä näyttelijänä. Sain olla sellaisessa ilmapiirissä jossa sain ”leikkiä kuin onnellinen lapsi” ja tuon ilmapiirin ansiosta kykenin luomaan sellaisen roolin ”Maikkelina”, josta luopuminen viimeisessä esityksessämme sai aikaan surun ja ikävän tunteen, jonka johdosta pitkitin ”Maikkelin” nahkatakin päälle pukemista, kun kyyneleet nousi silmiini ja nousee vieläkin, kun tätä kirjoitan, niin rakas siitä öykkäävästä virkaheitosta valmentajasta minulle muodostui. ISO KIITOS kaikille mukana olleille. 

Mutta itse maestro ”Maikkelia” lainaten: ”Pysähdy, analysoi, tee johtopäätös, jatka matkaa”, nyt on aika luopua tästä produktiosta ja se kuuluu tähän työhön.

Jatkoa seuraa…Sirpaleet… ;)))