Kun kääntyy maanantaiaamuna Runeberginkadulta Tunturikadulle, Sulattamon teatteriväen tunnistaa jo kaukaa: isokokoinen nuorimies pipo silmillä, 20-luvun pikkuruinen dramaattinen diiva, Prinssi Kultakutri, jolta puuttuu vain kruunu. Sakean tupakansavun ja kahvimukeista nousevan höyryn läpi näkyy hymyileviä kasvoja, kaikki tervehtivät samaan aikaan, sormet harovat toisiaan tervehdykseksi. Kahvi on tärkeää. Siitä aloitetaan, siihen palataan tauolla. Termoskannu on kiivaassa käytössä, joku konttaa tiskin takana etsimässä lusikoita. Ryhmän älykkö on saanut pahvimukinsa, asettunut rentoon asentoon sohvan nurkkaan ja kommentoi nyt sieltä maailman menoa kielitieteestä päivänpolitiikkaan, piirtää laajoja kaaria, poraa aukkoja todellisuudesta toiseen. Joku näyttää huonolta, kokoaa itseään syrjässä takki auki silmät suljettuina. Puolikuun sali on hämärä ja karu, tuolit on koottu sekalaisiin pinoihin seinien viereen. Jaana aloittaa lämmittelyn: tunnustellaan, mitä om
Blogissa jaetaan havaintoja ja pohdintoja mielenterveydestä, kulttuurihyvinvoinnista ja yhteisöllisen taiteen voimasta.