Maanantaiaamu. Mikä tekee maanantaista minulle erityisen?
Menen kylpyhuoneeseen, katson peiliin ja irvistän. Peilistä katsovat väsyneet silmät, unen turvottamat kasvot. Virutan kasvojani vedellä, hammastahna pursuaa suupielistä riuskan harjaamisen tuloksena. Katson uudelleen peiliin: kasvoni ovat ilmeettömät.
Katson kelloa ja tajuan olevani taas myöhässä. Ovesta ulos juosten, kengännauhat jäävät auki, en halua myöhästyä. Kompuroin portaikossa, puuskutan, vilkaisen ympärilleni. Hyökkään kakkosen ratikkaan. Yritän hengittää äänettömästi, mutta silti minusta tuntuu, että kaikki katsovat minua pitkään. Kolme pysäkkiä vielä, jännittää vatsa on kääntyä ympäri. Yritän kääriä sätkää, mutta purut leviävät lattialle.
Mietin mistä se tunne tulee: tuleva päivä, ihmisten kohtaaminen, myötätuntoiset katseet. Teen parhaani ollakseni kuin kuka tahansa, mutta sisimmässäni tiedän etten ole. Ahdistus hiipii metallisena ruumiiseen. Ei tänään ei tänään. Ulos ratikasta, vanhan rouvan paheksuva katse. Kadulla helpotuksen tapainen: so far so good.
Viisi minuuttia. En halua olla viimeinen Tunturikadulla.
Näen jo kaukaa joukon ihmisiä. Hymyilevät, nauravat. Kahvin ja tupakan tuttu tuoksu. Pitkätukkainen mies tulee luokseni, taputtaa olkapäätäni. "Nyt mentiin kamu." Uskallan tuskin katsoa häntä. Kamu hän sanoi. Olen hänen kaverinsa. Ihmiset ympärilläni puhelevat iloisesti. "Nyt vauhtia siellä odotetaan jo."
Astun ovesta teatterin taikapiiriin, tarkkana hämärissä portaissa. Putoan salin eturiviin istumaan. "Kiva nähdä sinua" sanoo joku ja koskettaa olkaa. Lavalla ohjaaja äksieraa, kuulostaa ankaralta. Mutta minä tunnen hänet: kaikessa on huumorinpilkettä mukana. "Kaikki alas lämmittelemään, aikaa ei ole hukattavaksi" hän kuuluttaa. "En katsele ketään lintsareita, tänään vedetään taas täysillä. Jos ei kiinnosta, voi myös lähteä pois mulle on ihan fine."
Ei. Minä en lähde. Kukaan ei lähde. Olen tullut tekemään teatteria. Nauran muiden mukana.
Menen kylpyhuoneeseen, katson peiliin ja irvistän. Peilistä katsovat väsyneet silmät, unen turvottamat kasvot. Virutan kasvojani vedellä, hammastahna pursuaa suupielistä riuskan harjaamisen tuloksena. Katson uudelleen peiliin: kasvoni ovat ilmeettömät.
Katson kelloa ja tajuan olevani taas myöhässä. Ovesta ulos juosten, kengännauhat jäävät auki, en halua myöhästyä. Kompuroin portaikossa, puuskutan, vilkaisen ympärilleni. Hyökkään kakkosen ratikkaan. Yritän hengittää äänettömästi, mutta silti minusta tuntuu, että kaikki katsovat minua pitkään. Kolme pysäkkiä vielä, jännittää vatsa on kääntyä ympäri. Yritän kääriä sätkää, mutta purut leviävät lattialle.
Mietin mistä se tunne tulee: tuleva päivä, ihmisten kohtaaminen, myötätuntoiset katseet. Teen parhaani ollakseni kuin kuka tahansa, mutta sisimmässäni tiedän etten ole. Ahdistus hiipii metallisena ruumiiseen. Ei tänään ei tänään. Ulos ratikasta, vanhan rouvan paheksuva katse. Kadulla helpotuksen tapainen: so far so good.
Viisi minuuttia. En halua olla viimeinen Tunturikadulla.
Näen jo kaukaa joukon ihmisiä. Hymyilevät, nauravat. Kahvin ja tupakan tuttu tuoksu. Pitkätukkainen mies tulee luokseni, taputtaa olkapäätäni. "Nyt mentiin kamu." Uskallan tuskin katsoa häntä. Kamu hän sanoi. Olen hänen kaverinsa. Ihmiset ympärilläni puhelevat iloisesti. "Nyt vauhtia siellä odotetaan jo."
Astun ovesta teatterin taikapiiriin, tarkkana hämärissä portaissa. Putoan salin eturiviin istumaan. "Kiva nähdä sinua" sanoo joku ja koskettaa olkaa. Lavalla ohjaaja äksieraa, kuulostaa ankaralta. Mutta minä tunnen hänet: kaikessa on huumorinpilkettä mukana. "Kaikki alas lämmittelemään, aikaa ei ole hukattavaksi" hän kuuluttaa. "En katsele ketään lintsareita, tänään vedetään taas täysillä. Jos ei kiinnosta, voi myös lähteä pois mulle on ihan fine."
Ei. Minä en lähde. Kukaan ei lähde. Olen tullut tekemään teatteria. Nauran muiden mukana.
Kommentit
Lähetä kommentti