Taiteen Sulattamo ry

Muistan sen lapsuuden kesän, kun naapuriin tuli kesävieraita. Sillä perheellä oli minun ikäiseni tytär. Hän otti minut mukaan leikkeihinsä. Pitkän kesän kirmasimme pitkin metsiä, rakensimme majaa, hyppäsimme takapihalla korkeutta. Satoi tai paistoi, heräsin innostuneena jokaiseen aamuun. Kun syksy tuli ja hän lähti, olin yksinäisempi kuin koskaan. Mietin kuinka Sulattamosta ja sulattamolaisista on tullut iso ja tärkeä osa elämääni. Kuinka taiteen ja teatterin tekeminen on tuonut elämään uudenlaisia ulottuvuuksia. Olen ensimmäistä kertaa tekemässä jotain tärkeää. Jaan itsestäni kappaleen maailmalle taiteen avulla. Tulen näkyväksi, olen osana isompaa kokonaisuutta. Olen saannut tämän kevään ja talven olla mukana jossakin mitä ei ole aikaisemmin ollut, tällaisesta en ole koskaan päässyt osalliseksi. Tunne on hieno: en ole kuntoutuja tai mielisairas tai muuten vain lokeroitu. Olen tekijänä osana kokonaisuutta, olen päättäjänä, vaikuttajana. Odotan sitä

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd) perusteli Auroran psykiatrisen päivystyksen siirtämistä somaattisen päivystyksen yhteyteen sillä, että ratkaisu vähentää mielenterveyspotilaiden leimautumista (HS 2.6.). Kaikkihan leimautumista vastustavat. Se on jokeri, joka voidaan tarpeen tullen nostaa esille, kun halutaan perustella ikäviä ratkaisuja ja esiintyä ihmisystävinä. Konsti, joka ei maksa euroakaan. Ja silti se leima on Aurora-päätöksen ytimessä: jos haluttaisiin välttää psykiatristen potilaiden leimaamista, heitä ja heidän omaisiaan kuultaisiin heidän omassa asiassaan. Ei jälkeenpäin adresseissa ja yleisönosastoilla vaan päätöstä valmisteltaessa. Mikä isku leimautumista vastaan se olisikaan. Kun ihmiselle annetaan ääni, hänen vierautensa karisee. Jokainen on oman elämänsä asiantuntija, myös mielenterveyskuntoutuja. Kaiken takana ovat arvot. Jokaisen omat. Olenko vilpittömästi sitä mieltä, että t

Kun lähdin mukaan Peiliin. Lähdin sinne muiden suositusten takia. Klubitalon ohjaajat sanoivat, että se varmasti sopisi minulle. En silti ollut täysin varma.   Kun menin ensimmäiseen tapaamiseen, innostuin toki ajatuksesta, mutta en todellakaan uskonut sen tuovan minulle sen suurempaa. Heti virallisten harjoitusten alusta huomasin, että ei tästä isoa roolia tipu, mutta jotakin silti. Jouduin monesti miettimään, miksi ihmeessä olen edes mukana... Aikaa kuluu... Rahaa matkoihin... Paljon huonoja hetkiä... Huutamista... Pettymyksiä... Silti joku antoi virtaa ja uskoa...   Se jokin oli se ryhmä, sekä tavoite. En juuri koskaan katso kuuluvani mihinkään ryhmään, koen aina olevani ulkopuolinen. Kuitenkin se ryhmä tuntui tärkeältä, sekä näytin sopivan siihen.En todellakaan katsonut olevani mitenkään loistava itse ryhmässä, mutta kun näki samoja ihania ihmisiä lähes päivittäin, alkoi ”kasvamaan” siihen ryhmään. Minulla on tolkuttomasti kavereita ja ystäviä, mutta suurin osa niistä satojen

Kun kääntyy maanantaiaamuna Runeberginkadulta Tunturikadulle, Sulattamon teatteriväen tunnistaa jo kaukaa: isokokoinen nuorimies pipo silmillä, 20-luvun pikkuruinen dramaattinen diiva, Prinssi Kultakutri, jolta puuttuu vain kruunu. Sakean tupakansavun ja kahvimukeista nousevan höyryn läpi näkyy hymyileviä kasvoja, kaikki tervehtivät samaan aikaan, sormet harovat toisiaan tervehdykseksi. Kahvi on tärkeää. Siitä aloitetaan, siihen palataan tauolla. Termoskannu on kiivaassa käytössä, joku konttaa tiskin takana etsimässä lusikoita. Ryhmän älykkö on saanut pahvimukinsa, asettunut rentoon asentoon sohvan nurkkaan ja kommentoi nyt sieltä maailman menoa kielitieteestä päivänpolitiikkaan, piirtää laajoja kaaria, poraa aukkoja todellisuudesta toiseen. Joku näyttää huonolta, kokoaa itseään syrjässä takki auki silmät suljettuina. Puolikuun sali on hämärä ja karu, tuolit on koottu sekalaisiin pinoihin seinien viereen. Jaana aloittaa lämmittelyn: tunnustellaan, mitä om

Nyt se on aivan ovella: toukokuinen Sulattamo-festari. Sulattamo levittäytyy Kallioon 23. ja 24.5. Luvassa on pitkin talvea toimineiden workshopien esittäytymisiä ja osallistavia taidetapahtumia sekä mielenkiintoisia esityksiä. Graffitit koristavat Suvilahden aidat ja konemusiikki valtaa Hapen. Kotkan Nuorisoteatterin Räjähdysvaara vierailee KokoTeatterissa perjantaina, ja lauantaina festari huipentuu iltaklubiin, johon osallistuu monta Sulattamon ystävää, mm. festarin suojelija, kansanedustaja Anni Sinnemäki. Tapahtuma liittyy löyhästi Sulattamon tämän vuoden teemaan: syksylla Q-teatterin näyttämölle nouseva Häpeä kummittelee jo festarin aiheistossa. Mutta tämänhän kaikki tietävätkin jo. On jotain muuta, mitä ei tiedetä. Sulattamo-festari on mielenterveyskuntoutujien suuri voimainponnistus. Kuntoutujat ovat olleet sekä suunnittelemassa festarin suuria linjoja että valmistelemassa kaikkea sitä pientä sälää, mitä ison tapahtuman järjestämisessä tarvitaan. Sitä sitoutumista,

Maanantaiaamu. Mikä tekee maanantaista minulle erityisen? Menen kylpyhuoneeseen, katson peiliin ja irvistän. Peilistä katsovat väsyneet silmät, unen turvottamat kasvot. Virutan kasvojani vedellä, hammastahna pursuaa suupielistä riuskan harjaamisen tuloksena. Katson uudelleen peiliin: kasvoni ovat ilmeettömät. Katson kelloa ja tajuan olevani taas myöhässä. Ovesta ulos juosten, kengännauhat jäävät auki, en halua myöhästyä. Kompuroin portaikossa, puuskutan, vilkaisen ympärilleni. Hyökkään kakkosen ratikkaan. Yritän hengittää äänettömästi, mutta silti minusta tuntuu, että kaikki katsovat minua pitkään. Kolme pysäkkiä vielä, jännittää vatsa on kääntyä ympäri. Yritän kääriä sätkää, mutta purut leviävät lattialle. Mietin mistä se tunne tulee: tuleva päivä, ihmisten kohtaaminen, myötätuntoiset katseet. Teen parhaani ollakseni kuin kuka tahansa, mutta sisimmässäni tiedän etten ole. Ahdistus hiipii metallisena ruumiiseen. Ei tänään ei tänään. Ulos ratikasta, vanhan rouvan paheksuva katse.

Kun olet ostamassa puhelinta, kysyt suosituksia sellaiselta, jolla on jo puhelin. Paras tapa tutustua uuteen matkakohteeseen on hankkia tietoa siellä ennen käyneiltä. Äidit jakavat keskenään kokemuksia raskauspahoinvoinnista tai kantoliinan käytöstä. Kuka lähtisi vaihto-oppilaaksi, kokeilisi Viagraa tai ilmoittautuisi senssipalveluun ottamatta ensin selvää, millaisia kokemuksia toisilla näistä on? Kokemus on yksi tie asiantuntijuuteen. Nykyisin, kun kaikilla on tutkinto tai muutama, kokemus ei ole hiukkaakaan menettänyt hohtoaan. Päinvastoin. Inhimillinen kokemus vaikkapa köyhyydestä tai monikulttuurisista avioliitoista paljastaa tarinan, ja se tarina voi usein olla verrattomasti kiinnostavampi kuin asiaa koskeva tilastotieto. Mitä sanoisitte asiantuntijoista, jotka osaavat kertoa, miltä tuntuu juosta omia harhojaan pakoon, käyttää koko päivä suihkussa käymiseen, maata lamaantuneena sängyn pohjalla? Ehkä haluatte kuulla, miltä tuntuu, kun ajokki keulii oikein kunnolla ja vauh