Noniin. Nyt se on sitten ohi. Vuoden yksi “kohokohdista”. Sulattamo Festarit olivat tänä vuonna Mielen Sulattamo Festarit.
Olin juontaja, suunnittelija, roudari, näyttelijä, hauskuuttaja, sekä tietysti myös orja.
Menin paikalle stressaantuneena, väsyneenä, loppuunpalaneena, kaikkeni antaneena, kyllästyneenä, ärtyneenä, “ei välii, ei kiinnosta” asenteella.
Sitä tuntee itsensä niin surkeaksi, pieneksi, mitättömäksi, sekä todella turhaksi. Nykymaailmassa, jossa viitataan kintaalla mielenterveyskuntotusta yms on vaikeaa tuntea oloaan millään tavalla ihmiseksi. Lisäksi jos sattuu vielä olemaan työtön, niin aina jostakin tuutista huudetaan, miten paska, pummi, turha, kallis, idiootti, luuseri minäkin olen.
Noista monet suostun allekirjoittaa. Hah. Olen idiootti, luuseri, sekä varsinkin mitättömän pieni paska. Suurin pelkoni kautta aikojen on ollut kuitenkin se, että tuntisin itseni turhaksi. Sitä en siedä. Tulkoon sitten “egostani” tai mistä tahansa muusta. Mutta en suostu olemaan turha. Ja se pelko turhana olemisesta aiheutti noita moniakin ajatuksia jo ennakkoon. Nämä olivat ekat festarit, joissa minulla ei ollut juuri osaa eikä arpaa. Tai no, festari päivänä kyllä. Mutta muuten ei.
Hoida alotus spiikki... Turhaa... Piristä porukkaa... Turhaa... Avusta porukkaa... Turhaa...
Sitten ilta alkoi häämöttää. Fiilikset oli noussu itselläni tunti tunnilta vaan paremmaksi ja paremmaksi. Ihmiset tulivat kovasti kiittelemään minun panoksestani ja osallisuudestani. Kehuivat festareita. Kehuivat minua.
Teatteri esitys oli se, joka minua eniten tietty työllisti. Siinä kun satuin näyttelemään. Esitys meni kaikilta lähes täydellisesti ja yleisö piti siitä. Meidän jälkeen oli esiintymässä Mikaela ystävänsä kanssa. Sitä esitystä olin odottanutkin. Kuulin hänen 2 suhteellisen uutta biisiään vasta perjantai iltana. Ja toinen kosketti. Syvältä. Rakastuin siihen biisiin. Olin tämän toki maininnut sitten esittäjällekin.
Mikaela sitten päättikin omistaa kyseisen kappaleen minulle... MINULLE! Voi pojat. Onneksi istuin taustalla. Ettei kukaan nähnyt miten se minuun vaikutti. Vaikeeta lopulta olla kovinkaan aktiivisen oloinen, kun parkuu kuin teinix tyttö taustalla. Lämmin kiitos!
Joo. Sen jälkeen olikin vain matka ylöspäin. Vauhdilla. Sain kuulla, miten ihana ihminen olen. Miten paljon minusta on hyötyä. Sekä miten paljon jäisi puuttumaan jos minua ei maisemissa olisi. “Kiitos, että olet olemassa” sanoi... No kiitos samoin!
Tunnemyrskyssä siis takaisin kotiin. Sanouduin irti tiistain kirjotustyöpajasta. Siis vain ensi tiistain osalta. Pidän päivän vapaata ja teen sitten yöllä vähä duunia. Opettelen taas jotakin uutta.
Ensi vuonna sitten uutta. Ja tällä kertaa speciaalia. Nimittäin, MINÄ OLEN DIKTAATTORINA ensi vuoden festareilla. MINÄ NE KASAAN. Toki yhteistyössä muiden kanssa. Mutta MINÄ OTAN SIITÄ PÄÄVASTUUN. Ja kukaan ei multa sitä ota pois. Minähän teen historialliset festarit. Sen takaan. Parasta mitä koskaan voi olla tai tulla.
Njooh. Nyt rentoilemaan sitten. Paljon tehtiin työtä. Paljon jäi käteen. Paljon enemmän paskaakin voisi kertoa, mutta se olkoon muiden ongelma juuri nyt. Koska juuri nyt, minä nautin olostani vaikka olenkin fyysisesti kuoleman partaalla rasituksesta. Juuri nyt, koen olevani jotakin. Merkityksellisempää kuin se pelkkä paska. Hyvää viikonloppua!
Ps. En ole oikeasti orja, teen näitä asioita omasta vapaasta tahdostani. Tapahtumat ovat oikeita, joskin hivenen kuvitettuja.
Kommentit
Lähetä kommentti